Kyseessä ovat siis ulkomailta työmaille tulleet rakentajat, jotka eivät muka ole työsuhteessa isäntäyritykseen, vaan jokainen on itsenäinen kevytyrittäjä. Heidän ”työnantajiaan” eivät luonnollisesti siis hetkauta työnantajan velvollisuudet eivätkä vastuutkaan. 

Todellisuudessa kyse on kuitenkin työsuhteista, sen toteavat Avin tarkastajatkin. Saman ovat huomanneet useat Rakennusliiton toimitsijat Etelä-Suomen työmailla. Ulkomaalaisista rakentajista on tehty kevytyrittäjiä pakolla, yllätyksenä tai hyväksikäyttäen heidän puutteellista kielitaitoaan tai tietämättömyyttään lain takaamista oikeuksista. 

Rakennusliitto ja Rakennusteollisuus RT ry ovat sopineet jo kevään tes-neuvotteluissa, että työmaiden työsuhteet pyritään rakentamaan nimenomaan työsuhteisiksi, sillä kevytyrittäjyyteen liittyy erilaisia ongelmia. Varsinkin kun kyseessä ovat haavoittuvassa asemassa olevat ulkomaiset työntekijät. Sovitusta huolimatta isojen järjestäytyneiden yritysten työmailla on tavattu runsaasti ulkomaisia kevytyrittäjiä. 

Mikä neuvoksi, kun edes järjestäytyneet toimijat eivät pysty takaamaan yhteisten pelisääntöjen noudattamista? Pitääkö valvontaa lisätä entisestään? Sellaista määrää ei Suomessa ole Rakennusliiton toimitsijoita tai Avin tarkastajia, että he ehtisivät perata jokaisen maamme työmaan läpi. 

Alipalkkauksesta on tehtävä rikos – sillä kyseessä todella on alipalkkaus, kun työsuhde naamioidaan yrittäjyydeksi ja maksetaan vähemmän kuin alan yleissitova tes määrää – ja taloudellisista sanktioista tehtävä niin kovia, että saatu hyöty suhteessa rangaistukseen supistuu. Tällä hetkellä hyväksikäyttö on kannattavaa. 

Myös alan järjestäytyneiden yritysten pitää ryhdistäytyä. ”En tiennyt” ei kelpaa syyksi sille, että kyseenalaisten toimintatapojen annetaan jatkua. Jos meidän toimitsijamme löytävät lyhyellä käynnillä jopa 50 ulkomaalaista kevytyrittäjää, ei se voi olla ylivoimaista rehellisesti toimivien pääurakoitsijoidenkaan johdolle. 

Päätoimittaja

Johanna Hellsten

Rakentajat osallistuvat kiitettävällä tavalla yhteisiin energiansäästötalkoisiin, vaikka esimerkiksi oman auton käyttö on työmaiden todellisuuden takia monelle välttämätöntä. Työn ulkopuolinen ajelu on monella vastaajalla jäänyt vähiin ja kimppakyytiäkin on kokeiltu.

Sähkön hinta on jollain vastaajalla kuusinkertaistunut tänä syksynä ja kun asumismuotona on sähkölämmitteinen omakotitalo, voi arvata, että talous on kovilla. Hallituksen kaavailut kotitalouksien tukemisesta sähkölaskujen maksussa tulevat kreivin aikaan, kun joillakin on jo velkaa sähköyhtiölle pari tuhatta euroa, eivätkä pakkaset ole vielä edes alkaneet.

Sähkösaunaa ei lämmitetä, kodin lämmitystä on laskettu alaspäin, suihkun kestoa kellotetaan munakellolla. Näiden arkisten energiansäästötapojen lisäksi rakentajilla – joilla on ammatin tuomaa osaamista – on antaa myös pidemmälle vietyjä, rakennuksen käyttöön liittyviä vinkkejä, jotka jokaisen kannattaa lukea sivulta 16 alkavasta jutusta.

Seuraan joka päivä sähkön tuntihintaa Twitterin sähkönhinta-botista ja pelkään, että jos Olkiluotoa ei saada kunnolla käyntiin, eivät mitkään säästövinkit pelasta sähkölämmitteisissä kodeissa asuvien ihmisten taloutta, ellei heillä ole runsaita sukan varteen kertyneitä säästöjä. Sähkön spot-hintojen mukaan elämistä kannattaa toki opetella, mutta taloa on pakko lämmittää, vaikka kilowattitunnin hinta roikkuisi yli 30 sentissä koko päivän. Ja on näkynyt sellaisiakin päiviä, että hinta on yli 50 senttiä.

Tuleekohan vuoden vaihteen jälkeen saman tien tarve isommallekin pelastuspaketille ennen kuin edellinen on ehtinyt edes tulla voimaan? Arvion mukaan 44 prosenttia Suomen omakotitaloista lämpiää sähköllä. Niissä asuu merkittävä määrä kuluttajia ja ensi talvi voi ajaa monet taloudellisiin vaikeuksiin. Se heijastuisi vakavalla tavalla myös kansantalouteen.

Johanna Hellsten, päätoimittaja

Vanhan rakennuskannan ja infran korjaaminen tasaa alan suhdannevaihteluita ainakin tiettyyn pisteeseen saakka. Asuntokannan korjausvelka ei ole sanottavasti pienentynyt, joten työtä ainakin on.

Nyt takana on jo kohta kolme maailman kriisivuotta. Koronapandemia sai jatkoa Ukrainan sodasta, jota seurasi energiakriisi. Paluu vanhaan hiilitalouteen on tuskin enää mahdollista, eikä ainakaan kannattavaa. Voiko energian – mahdollisesti pysyvä – aiempaa korkea hinta osoittautua jopa jättipotiksi korjausrakentajille?

Esimerkiksi taloyhtiöt ovat jo jonkin aikaa investoineet maalämpöjärjestelmiin ja pora vinkuu monessa kaupungissa, sillä mitä kalliimpaa esimerkiksi kaukolämpö on, sitä kannattavampaa on investoida tekniikoihin, joilla lämmön ja lämpimän käyttöveden tuottaminen on halvempaa. Aurinkopaneeleita suunnitellaan jo monen kerrostalon katolle.

Energiaan tehtävät investoinnit eivät kuitenkaan yksinään riitä, jos lämpöä pääsee harakoille vuotavien rakenteiden läpi. Käytännössä meillä on vain kymmenen vuotta vanhaa asuntokantaa, jota ei ole rakennettu riittävän korkein energiatehokkuusstandardein. Puhumattakaan 10 vuotta vanhemmista rakennuksista, joista pääosa Suomen rakennuskannasta muodostuu.

Osa varmasti puretaan, sillä syrjäseudun taloyhtiö ei saa lainaa energiakorjauksiin, mutta muuttovoittoalueilla on mahdollista parantaa rakennusten lämmöneristystä, vaihtaa ikkunat, ottaa käyttöön kunnollinen taloautomaatio ja parantaa lämmöntalteenottoa. Ennustan, että erilaisia avustuksia ja halpoja lainoja tulee yhä enemmän tarjolle hankkeisiin, joilla vaikutetaan rakennusten energiankulutukseen.

Tämä kaikki tarkoittaa työtä rakentajille ja erityisesti korjausrakentajille. Jos uudistuotanto alkaa sakata, kuten tämän hetken ennusteissa näyttäisi tapahtuvan, ei ehkä kannata vielä alkaa heitellä tuhkaa päällensä ja muuttaa maakuoppaan. Korjaajia tarvitaan tulevaisuudessa yhä enemmän.

Johanna Hellsten, päätoimittaja

Tajusin sen jo useampi vuosi sitten, kun kuuntelin sukulaislapsia. Me saimme elää melko vapaasti, enkä tuntenut ketään, joka olisi jo lukion ensimmäisinä vuosina tiennyt, mitä aikoo seuraavaksi tehdä. Nyt tulevaisuutta pitää alkaa miettiä jo ala-asteella, jotta pystyy tekemään sellaiset opintovalinnat, joista on varmasti hyötyä.

Kun meille oli ihan luonnollista, että terveyskeskuksesta sai apua niin johtajan kuin keittäjänkin lapsi,  nykynuorilla on joko vanhempien maksama terveysvakuutus tai sitten he jonottavat 65 tuntia päivystyksessä, kun koko terveydenhuoltojärjestelmän on annettu rapautua. Ne varakkaiden perheiden lapset toki saavat palvelua yksityisiltä lääkäriasemilta.

Milleniaalien ja hiukan nuoremman Z-sukupolven yliopistoura ei alkanut akateemisella vapaudella, vaan yliopistoa on alettu käydä kuin koulua. Kun me vielä haahuilimme kohtuullisen opintotuen ja halvan lainan avulla etsien itseämme Suomen rajojen ulkopuolelta, nykyopiskelijat ovat keskellä veristä kilpailua ja opintoja suoritetaan kuin koulua. He ovat masentuneempia ja ahdistuneempia kuin me, mutta hoitoa ei saa.

Milleniaalit ovat ensimmäinen sukupolvi pitkään aikaan, joka on köyhempi kuin vanhempansa. Nyt parikymppisistä Z-sukupolven edustajista puhumattakaan. Kun meille, 2000-luvun alussa valmistuneilla useimmiten järjestyi koulutusta vastaava työpaikka hetkellisen pätkätyön jälkeen, on työelämän muutos tehnyt vakituisesta työstä monelle saavuttamattoman haaveen. Ylipäätään palkkatyö näyttää korvaantuvan erilaisella kevytyrittäjyydellä ja toimeksiantosopimuksilla, halusi sitä tai ei.

Mutta ei tässä vielä kaikki. Vapaa-aikaansa minun sukupolveni vietti avautuvassa Euroopassa, jonne naurettavan halvat lennot meitä lennättivät. Maailmassa elettiin optimismin aikaa; Venäjä ei ollut erityisen vaarallinen, vaan jännittävä ja kiehtova, villi itä, jossa Pietari oli Venäjää vasta-alkajille.

Tämä aika on ehkä lopullisesti ohi. Halvalla lentely on tullut tiensä päähän, rauhan aika Euroopassa on päättynyt. Ensi talvena moni miettii, ostaako ruokaa (kallistuu), sähköä (kallistuu) vai lääkkeitä (tuotanto vaikeutuu). Kulkutaudit, sellaisetkin, joiden luultiin kadonneen, pyörivät taas kuin 100 vuotta sitten. Optimisti voisi ajatella, että ehkä tästä koittaa vielä uusi hyvä aika, kun ihminen joutuu uudelleen opettelemaan, kuinka elää sovussa sekä luonnon että muiden ihmisten kanssa. Minä en ole optimisti, koska kuulun X-sukupolveen.

Mutta kyllä meillä oli helpompaa silloin kun minä olin nuori.

Johanna Hellsten, päätoimittaja

On ihmeellistä, että tässä taloustilanteessa vanhaa kunnon kolmikantaa ei kaiveta esiin. Työntekijöiden, työnantajien ja valtiovallan yhteistoimilla on ennenkin tasattu talouden aallokkoa. Viime aikojen tapahtumat ovat alkaneet näyttää sen, että EK:n vetäytyminen yhteisestä neuvottelupöydästä ei ollut viisas veto.

Nähdäkseni meillä on ollut työmarkkinoilla pitkästä aikaa todella vakava häiriötila, joka ei näytä ratkeavan liittokohtaisilla neuvotteluilla. Teknologiateollisuuden jakautuminen kahtia aloitti kummallisen työmarkkinakierroksen, jossa aiemmin isommassa pöydässä sovitut asiat vietiin työpaikkatasolle. Teollisuusliitolle parin sadan eri työehtosopimuksen neuvotteleminen kävi varmasti työstä, mutta tuskin se on ollut herkkua pienille yrityksillekään, joista monessa ei ole varsinaista työehtosopimusosaamista.

Sitten UPM:n sooloilu aiheutti pitkän ja kaikille osapuolille kalliin työtaistelun, joka yhdessä Ukrainan sodan kanssa vei paperitkin kirjoitushaluisten toimittajien näpeistä. Julkisella sektorilla neuvottelut tahmasivat niin pahasti, että osassa kouluista opettajat olivat lakossa. Vaikka iso osa sopimuksista saatiin lopulta maaliin, hoitoalan jumi ei näytä ratkeavan, vaikka Kuntatyönantajat kuinka syyttäisivät sairaanhoitajia vastuuttomiksi.

Ei tällainen talouden ja työmarkkinoiden turbulenssi voi olla kenenkään etujen mukaista.

Varsinkin pienituloiset kärsivät ruoan, polttoaineiden ja sähkön hallitsemattomasta hinnannoususta. Yritykset kärsivät, kun kansalla ei ole varaa kuluttaa. Tällä menolla seuraavat eduskuntavaalit ovat ”bensavaalit”, jotka marssittavat johtoon sellaisen hallituskoalition, joka ainakaan historiassa ei ollut palkansaajien ja työttömien ylin ystävä.

Minulla ei ole harhakuvitelmaa siitä, että tupo-ratkaisut olisivat olleet mikään autuaaksi tekevä taikatemppu, mutta minulla on edelleen vankka usko siihen, että sopimusyhteiskunnassa vielä henki pihisee. Jossain siellä kaiken uhon alla.

Rakentaminen on edelleen raskasta fyysistä työtä. Vaikka nosturit nostavat, kuormaajat kuormaavat ja kurottajat kurottavat, on rakentamisen keskiössä edelleen ihminen, joka omaa fysiikkaansa rasittaen rakentaa meille teitä, koteja, varastoja ja liikerakennuksia. Korkeimmat työkyvyttömyyseläkkeiden kustannukset ovat edelleen rakennusalalla. Mikä niihin johtaa? Ihmisen fyysinen kuormittuminen.

Selkä, olkapää, polvet, iho, hengitystiet. Siinä lastenlorumaista listaa rakentajien vaivoista, jotka johtuvat altistumisista ja kuormituksista ja joillakin johtavat työkyvyttömyyteen jo viidenkympin jälkeen. Eläkepäiviään viettävälle jää työurasta muistoksi kivulias loppuelämä. Pahimmassa tapauksessa tämä elämä myös jää lyhyemmäksi kuin kevyempää työtä tehneillä.

Tuorein ammattitautitilasto paljastaa, että rakentajilla on kaikista työntekijöistä eniten diagnosoituja ammattitauteja. Vaikka ammattitautidiagnoosien määrä koko työtätekevässä väestössä on laskusuuntainen, ei ykkössija tällä listalla tunnu hyvältä, mutta ei myöskään yllätä. Paljon olisi vielä tehtävissä, jotta rakentajat säilyisivät ehjänä työssä.

Tähän ehjänä säilymiseen liittyy koko EU-alueen laajuinen projekti, jolla pyritään vähentämään fyysistä kuormitusta rakennusalalla. Suomalaisten asiantuntijoiden mukaan on monia hyviä tapoja vaikuttaa siihen, miten raskasta työ on ja mitä se tekee kropalle. Muun muassa työmaiden suunnittelu järkevästi siten, että turhaa kanniskelua ja huonoja työasentoja olisi mahdollisimman vähän, työn tauotus urakkakiireistä huolimatta, mahdollisuus palautua fyysisestä rasituksesta jo työpäivän aikana, ei vasta sen jälkeen, oikeanlaiset välineet jokaiseen työhön ja niin edelleen. Avin työsuojelutarkastajat käyvät läpi työmaita kevään ja kesän aikana keskittyen työn fyysiseen kuormitukseen.

Rakentajat tarvitsevat enemmän työhyvinvointia, vähemmän kuvitelmia siitä, että kovat jätkät ja mimmit jaksavat painaa, vaikka mikä olisi. Viisaat yritykset tekevät sen eteen paljon, sillä kun käydään kilpailua osaajista tilanteessa, jossa heistä on pulaa, voittavat ne yritykset, joissa työntekijät viihtyvät ja voivat hyvin. Sekä ylä- että alapäästä.

Johanna Hellsten, päätoimittaja

Suomalaiset ovat ottaneet ennennäkemättömällä tavalla ukrainalaisten hädän omakseen. Tavalliset kansalaiset osoittavat mieltään, keräävät avustustarvikkeita ja lahjoittavat rahaa Venäjän hyökkäyksestä kärsivään maahan. Yritykset ovat lähteneet mukaan kovempiin pakotteisiin, kuin mitä pitkään aikaan on millekään maalle kohdistettu. Kansainvälinen ay-liike on ilmaissut solidaarisuutensa sekä rahallisena että henkisenä tukena.

Suomi on myös – muiden Euroopan maiden tapaan – ottamassa sotaa paenneita ukrainalaisia turvaan. Sosiaalinen media on täyttynyt tarjouksista majoittaa tulijoita ja elinkeinoelämä on polkaissut EK:n johdolla käyntiin projektin, jolla ukrainalaisille saadaan työpaikkoja. Työ on monelle olennainen osa identiteettiä, edellytys sille, että tuntee olevansa arvokas ja tarpeellinen.

Kuinka pitkälle suomalaisten rakkaus ukrainalaisia kohtaan kantaa? Kauanko kestää, että me hiukan unohdamme ja ärrymme taas, kun kaupassa kuuluu vieraita kieliä?

Suomessa on jo tuhansia ukrainalaisia töissä esimerkiksi maatalous- ja rakennusalalla. Maataloudesta en tiedä, mutta rakennusalasta tiedän sen verran, että alallamme on jo perinnettä ukrainalaisten työntekijöiden hyväksikäytöstä. Teetetään ilmaisia lauantaitöitä ”harjoitteluna”, tehdään työntekijöistä kevytyrittäjiä heidän tietämättään, maksetaan alipalkkaa ja rikotaan työaikalainsäädäntöä. Rakennusliitolla saisi olla kolminkertainen määrä työntekijöitä, jotta jo nykytilanteessa olisi jotain mahdollisuuksia auttaa kaikkia hyväksikäytön kohteeksi joutuneita ulkomaisia työntekijöitä.

Hyväksikäyttäjät hierovat rasvaisia käsiään, kun Suomeen saapuu tuhansia hädänalaisia ihmisiä, joiden kielitaito ja tietämys ei välttämättä suojaa heitä riittävästi kepuliyrittäjiltä. Ukrainasta paetaan sotaa ja hirmutekoja, mukana mahdollisesti vain reppu ja lapset. Vailla tietoa tulevaisuudesta.

Rakennusliitolla on vahva ketju luottamus- ja yhteyshenkilöitä työmailla. Luottamusmiehillä on laajat tiedonsaantioikeudet, joita uusi tessi vielä entisestään parantaa. Tulevien kuukausien aikana ihan jokaisen on syytä pitää silmänsä auki työmaalla; ei ole rakennustyöntekijöiden eikä sotaa paenneiden etu, että ”uutta työvoimareserviä” otetaan käyttöön epäreiluin työehdoin. Sitä eivät ansaitse ukrainalaiset eivätkä liiton uskolliset jäsenet.

Saan jatkuvasti kuulla liiton toimitsijoilta, kuinka taas on joku työmaa, jolla ulkomaalaisten työntekijöiden palkkaus, työajat ja muut työehdot eivät noudata alan yleissitovia työehtosopimuksia. Myös työsuojeluviranomaisten tarkastusraporteista käy ilmi, kuinka osa yrittäjistä viis veisaa yhteisistä pelisäännöistä ja saa Suomen lainsäädännön takia siitä – ei edes läppäisyä sormille – vaan toimintaohjeen. Toimintaohje on käytännössä ”soosoo, älä tee enää noin vaan tee näin”. Mitään todellista merkitystä sillä ei ole epärehellisen toimijan kannalta. Ohjetta voi rikkoa aina uudestaan eikä siitä tule kummempia seuraamuksia.

Samaan aikaan taustalla on käynnissä sekä lainsäädännön että viranomaisten toimintakulttuurin muutos; ulkomaisen työvoiman tuloa Suomeen halutaan helpottaa ja prosessia nopeuttaa. Sekä yritykset että hallitus kertovat meille, että moneen työhön ei yksinkertaisesti riitä kotimaisia työntekijöitä ja tilanne pahenee tulevaisuudessa, sillä uusia suomalaisia syntyy liian vähän. Näin voi hyvin ollakin, mutta työvoiman tarve ei voi olla peruste kaksien työmarkkinoiden ylläpidolle, jossa maahan tuotetaan halpaa työvoimaa, jonka oikeudet eivät toteudu.

Tällä hetkellä meillä puretaan alkupään valvontaa kovaa vauhtia samaan aikaan kun loppupään valvonta ja sanktioimismahdollisuudet eivät riitä. Alipalkan maksamista ei ole edelleenkään kriminalisoitu, eikä työsuojeluviranomaisille ole annettu laajempia toimivaltuuksia tuntuvampien seurausten antamiseen. Yleissitovien työehtosopimusten noudattamista valvovat pääosin ammattiliitot, joiden tärkein tehtävä on omien jäsentensä palveleminen, ei ulkomaalaisen työvoiman palkkojen valvonta. Silti myös ammattiliittojen jäsenet kärsivät, sillä rakentamisen logiikka näyttää menevän niin, että ostetaan, mistä halvimmalla saadaan.

Ulkomaalaislain muutosesitys on lähtenyt lausunnoilla tammikuun lopussa. Myös siinä pyritään yksinkertaistamaan ja nopeuttamaan Suomeen töihin tuloa. Lakiluonnoksessa on kiinnostava ajatus ulkomaista työvoimaa käyttävien yritysten sertifioinnista. Todista, että hoidat hommat vastuullisesti ja läpinäkyvästi, saat sertifikaatin, jonka avulla prosessi on vastaisuudessa kevyempi. Huijaa, venkuloi, mählää ja jää kiinni, sertifikaatti lähtee ja elämästä tulee taas hankalampaa. Tämäkin systeemi toki nojaisi siihen, että jälkivalvonnassa pystytään saamaan väärin toimivat yritykset kiinni, mutta ainakaan nykyisen kaltainen järjestelmä ei toimi reilun työelämän takaajana riskialoilla, joihin rakennusala kuuluu.

Systeemi, joka ei toimi, pitääkin purkaa, mutta tilalle pitää rakentaa parempi kaikkien kannalta; myös toimeentuloa Suomesta etsivän ulkomaalaisen työntekijän.

Suomen Mielenterveys MIELI ry:n mukaan korona-aika on synnyttänyt vakavaa ”mielenterveysvelkaa”. Vielä tänä syksynä se ei kuitenkaan ole näkynyt itsemurhien määrän nousuna, mutta yhdistyksen teettämän kyselyn mukaan jo yli puolet nuorista aikuisista (18–34-vuotiaat) kokee, että epidemia on vaikuttanut kielteisesti heidän mielenterveyteensä.

Pelkkä korona ei kuitenkaan ole yksin syypää suomalaisten pahaan oloon. Työterveyslaitoksen mukaan mielenterveyden häiriöistä johtuvat pitkät sairauspoissaolot ovat nousseet 43 prosenttia jo vuosien 2016–2019 välillä. Suomessa osa ihmisistä voi todella pahoin. En oikein usko, että tästä kriisistä selvittäisiin perinteisellä sauna, viina ja terva -metodilla.

Työyhteisön tuella on tärkeä merkitys sekä siinä, että mielenterveyden ongelmat huomataan ajoissa, että siinä, miten ihminen joko pystyy työskentelemään, kun mieli järkkyy tai pääsee takaisin työn syrjään kiinni, jos on joutunut ottamaan huilitaukoa. Työkaverit ovat työnantajan lisäksi tärkeä osa yhteisöä, joka seisoo rinnalla silloin, kun kaikki ei ole hyvin. Ymmärrys ja reilu meininki työtovereiden taholta auttaa myös pienemmissä murheissa.

”Työmaalla tehdään töitä eikä jauheta paskaa” ei enää päde. Jo alkusyksystä minulle kerrottiin, että osa työmaiden yhteyshenkilöistä toimii luottamusasemansa lisäksi psykologina. Ihmisen on ehkä helpompi kertoa murheitaan henkilölle, joka auttaa muissakin asioissa, luottohenkilönä. Luottamus ja hyvä yhteishenki mahdollistaa sen, että ei aina tarvitse olla vahva.

Kun tähän joulun aikaan kuuluu se kuuluisa hyvä tahto, kannustan kaikkia kysymään työkaverilta oikeasti, mitä sulle kuuluu? Jos vastauksena tulee se tyypillinen ”eipä tässä mitään”, hyvä niin. Mutta joskus se saattaa olla kysymys, jota on oikeasti kaivattu ja tarvittu.