Tämä osaavan työvoiman kysyntä on monimutkaisempi asia, sillä työnantajapuoli ei voi pestä käsiään kysymyksen ratkaisusta. Osaavaa työvoimaa syntyy kouluttamalla ja antamalla oppimismahdollisuuksia myös oikeassa työpaikassa. Rakennusalalla on siirrytty yhä pidemmälle projektinjohtomalliin, jossa pääurakoitsijan omia työntekijöitä on työmaalla kolme ja kaikki mahdolliset työt on ulkoistettu aliurakoitsijoille monimutkaisiin ketjuihin. Vuokratyötä käytetään vuosi vuodelta enemmän.

En halua demonisoida vuokratyötä. Sille on aikansa ja paikkansa rakentamisessa. Se ei kuitenkaan sellaisenaan luo kunnollista oppimisväylää nuorille ammattikoulusta valmistuneille, sillä sen liiketoimintalogiikkaan istuu huonosti esimerkiksi työssäoppimisen kannalta olennainen ohjaus.

Olen käynyt tänä syksynä kolmella työmaalla seuraamassa, miten opintopolku voi toimia. Edellisessä lehdessä kerroin rovaniemeläisellä Temotek Oy:n työmaalla työskentelevästä oppisopimuskoulutettavasta ja hänen ohjaajastaan. Tässä numerossa esittelen kaksi YIT:n työmaata, joilla on käytössä mestari-kisälli-malli, jossa kokenut ohjaaja opettaa nuorta alan tavoille ja taidoille kädestä pitäen.

Näiden juttujen pihvi on siinä, että jollakin on aikaa opettaa nuorelle käytännön rakentamista. Niitä yhdistää myös se erityinen suhde, joka ohjaajan ja ohjattavan ja oikeastaan koko työyhteisön välille syntyy. Palataan hiukan lähemmäksi vanhaa maailmaa, jossa apupojasta noustiin koko työyhteisön tuella varmaksi osaajaksi.

Tiedän, nykyrakentamisen aikataulu- ja tulospaineet tekevät tällaisesta oppimisesta aluksi kallista työnantajalle. Mutta olisiko mahdollista, että näin syntyisi myös sitoutuneita työntekijöitä, kovan luokan ammattilaisia, ja alan imagoa parantavia kokemuksia rakentamisesta?

Laki sallii EU- ja ETA-alueen ulkopuolelta lähetettyjen työntekijöiden työskentelyn Suomessa EU-lähtömaan työluvalla, mutta monessa selvityksessä on käynyt ilmi, että toisesta maasta lähetetyt EU- ja ETA-alueen ulkopuoliset työntekijät ovat alttiimpia erilaiselle hyväksikäytölle ja huonommille työehdoille. Hyvä kysymys toki on, eikö tosiaan koko Euroopasta löydy työvoimaa pienen Suomen rakennustyömaille? On kuitenkin jo askel eteenpäin, että tulijoiden paperit ovat täällä myönnettyjä, jolloin yksi epäselvä nivelkohta on hiukan vähemmän epäselvä.

Isot pääurakoitsijat ovat monessa kohden niitä, joilla on valtaa muuttaa asioita. Ne voivat vaatia sopimuksissa aliurakoitsijoilta paljon tiukempia kriteereitä, kuin mitä jokseenkin löperö lainsäädäntö vaatii. Tällainen työlupavaatimus on hyvä alku. Pääurakoitsija voi myös rajata, kuinka pitkiä aliurakointiketjuja työkohteessa sallitaan. Näin tekevät muun muassa NCC ja Skanska.

Myös työn tilaajilla olisi valtaa parantaa asioita, mutta löytyykö halua? Kuten Rakennusliitto kuntavaalien alla muistutti, kunnat ja kaupungit rakentavat meidän verovaroillamme. Tällöin vähimmäisvaatimuksena pitäisi olla rakennusprojektien toteutuksen sosiaalinen kestävyys. On noloa, että julkisten rakennuttajien työmailta tavataan työluvattomia ja alipalkattuja työntekijöitä, kun tilaaja on laukannut halvimman hinnan perässä.

Kunnollisia palkkoja ja työolosuhteita ei pitäisi kuitenkaan jättää yritysten tai yhteisöjen omantunnon varaan. Noin alkuun lainsäätäjä voisi aloitella alipalkkauksen kriminalisoinnista, todellisen ketjuvastuun säätämisestä pääurakoitsijoille ja nopeiden sanktiomaksujen määräämisoikeudesta viranomaisille, jotka törmäävät väärinkäytöksin työmailla.

Saa suorittaa.

Olemme saaneet lukea pitkin kesää uutisia varsinaisesta buumista. Sellaisesta, mitä ei ole nähty vuosikausiin. Suunnilleen jokainen tontinkulma on myyty uusien omakotitalojen rakennuspaikaksi. Pientalotehtaat käyvät täydellä teholla ja silti suosituimpia talomalleja voi joutua odottamaan marraskuulle asti.

Buumi ei rajoitu pelkkään uudisrakentamiseen, vaan myös vanhaa korjataan. Terassilaudat on myyty loppuun, kattoja nakutellaan uuteen kuosiin ja kirvesmiehillä olisi enemmän töitä kuin vuorokaudessa on tunteja niiden tekemiseen.

Samainen iltakävelijä pääsee valitettavasti näkemään myös ilmiön huonon puolen; pientalotyömaiden työturvallisuuspuutteet. Pientalorakennuttamisessa tilaaja on amatööri, jolla saattaa olla hyvin hatara käsitys siitä, miltä turvallinen työmaa näyttää. He ovat erilaisten pienten rakennusfirmojen armoilla. Ihan kaikki näistä firmoista eivät välitä työturvallisuudesta. Työntekijöille ei ole hankittu asiallisia varusteita, sosiaalitila on viereinen metsikkö. Kattotyömaalla ei ole rakennettu putoamissuojauksia, eikä työntekijöitä pidä katolla mikään muu hyvä tuuri. Tellingit on rakennettu muutamasta laudanpätkästä ja kulku ylös tapahtuu pitkin nojatikkaita. Hionta- ja purkuhommissa ei näy yhtä ainoaa hengityssuojainta eikä kohdepoistoa.

Työsuojeluviranomainenkin on huomannut pientalotyömaiden puutteet ja julkaisi Pientalorakentajan työturvallisuusoppaan kesäkuussa. Valitettavasti näyttää kuitenkin siltä, että opas on jäänyt monelta lukematta.

Koska pientalotrendi ei lähde tästä ehkä ihan heti laskemaan, olisi tässä nyt näkyvän, pientalorakentajille suunnatun kampanjan paikka. Tietämättömyys ei saa maksaa ihmishenkiä.

Kun rakennusalan yritykseen tehdään tarkastus, on tarkastajalle toimitettava muun muassa selvitys tehdyistä työtunneista – joiden perusteella voitaisiin esimerkiksi selvittää, onko maksettu palkka ollut tessin mukainen. Jos sitä ei siinä heti löydy, se pitää toimittaa jälkikäteen. Tämä voi kestää kuukausia, jos yrityksen intresseissä ei ole sellaista toimittaa. Pahimmassa tapauksessa työmaa on jo valmis ja perävalot näkyvät.

Entä jos tällaisia selvitysten aikarajoja kiristettäisiin lainsäädännön keinoin? 3 päivää aikaa ja sitten alkaa juosta tuntuva sakko. Mahdollistaisiko se jämäkämmän puuttumisen työsyrjintään?

Myös jo pitkään puheiden tasolla ollut ajatus tarkastajien määräämistä nopeista sanktioista esimerkiksi sosiaalitilojen puutteiden vuoksi voisi motivoida alaa hoitamaan asiansa kuntoon, sillä muuten tulisi kallis lasku. Yhdenkin helsinkiläisen julkisen rakennuttajan ja ison urakoitsijan pyörittämällä korjaustyömaalla saatiin odottaa sosiaalitiloja viime vuoden elokuusta tälle kesäkuulle. Eikö jossain vaiheessa olisi jo pitänyt uhkasakon juosta?

Korona-aikana tarkastuksia on tehty paljon myös etänä, asiakirjatarkastuksina. Kun jossain vaiheessa siirrytään kohti normaalia, en toivo, että yhtäkään työmaata enää tarkistetaan muuten kuin käymällä paikan päällä. Olosuhteista ei saa kunnollista kuvaa näkemättä tilannetta Tämä ei varmastikaan jää pysyväksi käytännöksi.

Osasta tarkastusten hampaattomuudesta ay-kenttä – yhdessä lähes kaikkien puolueiden ja sosiaali- ja terveysministeriön kanssa – saa syyttää myös itseään. Me olemme vaatineet enemmän tarkastuksia ja se näkyy työsuojelun strategiassa; korostetaan määrää laadun kustannuksella. Kunnolla mietittyihin ongelmakohtiin kohdistetut laajemmat ja perinpohjaisemmat tarkastukset sekä välitön reagointi saatuihin ilmiantoihin voisivat kokonaisuuden kannalta olla järkevämpää kuin vaatia lisää tarkastajia ja lisää tarkastuksia.

”Harmittaa, kun ulkomaalaisia tasoitemiehiä ja maalareita kierrätetään eri työmailla. Näin ainakin omalla työmaalla on tapahtunut. Olisi hyvä, jos sama mies tai porukka hoitaisi alusta loppuun työmaan. En siis mitenkään moiti itse työntekijää, vaan heidän työnjohtajiaan.”

Näin kommentoi yksi liiton jäsen Rakentaja-lehden suuressa koronakyselyssä. Lukemattomissa vastauksissa toistettiin huolta kiertävästä ulkomaalaisesta työvoimasta, jonka asuinolosuhteet, palkat, perehdytys ja kaikki mahdollinen on sinne päin. Heitä pidetään työmaiden pahimpina koronapeikkoina.

Totta on, että joulun jälkeen kotimaissaan lomailleita ulkomaalaisia rakentajia ei koronatestattu, eikä kukaan usko omaehtoiseen karanteeniin. Koronan kolmas aalto lähti käyntiin, sillä moni rakentaja tuli maista, joissa koronatilanne oli paljon Suomea huonompi. Työnantajat jäivät kiinni housut kintuissa, kun useilta työmailta löytyi kymmenien henkilöiden tartuntaketjuja. Alkuvuodesta pääosa tartunnoista oli juuri ulkomaalaisilla työntekijöillä. Rajat ovat olleet kuitenkin ulkomaalaisilta rakentajilta kiinni jo tammikuun loppupuolelta asti.

”Huono tai olematon sosiaaliturva edesauttaa karanteenirikkomuksiin, samoin huonot majoitusolot”, eräs toinen rakentaja kommentoi siirtotyöläisten suomalaisia rakentajia huonompaa koronatilannetta.

Koronapandemia on tuonut monessa maassa kaikkien silmien eteen siirtotyöläisten surkean aseman. Muun muassa Singaporessa, Qatarissa ja Saksassa lähti jo keväällä 2020 käyntiin isoja tartuntaryppäitä juuri siirtotyöläisten huonojen asuin- ja hygieniaolojen takia. Vaikka Suomessa tessissä on sovittu, minkälainen majoituksen pitää olla, harva ulkomaalainen työntekijä osaa vaatia oikeuksiaan. Vielä harvempi kuuluu Rakennusliittoon.

Jäsenten kokemus oli myös se, että ulkomaalaiset työntekijät viittaavat kintaalla koronaturvallisuudelle. Maskien käyttämättömyydestä mainittiin useita kertoja. Osin kyse voi olla siitä, että rakentajat tulevat Suomeen kulttuureista, joissa on vielä hivenen kotimaan työmaita machompi meininki. Osin kyse saattaa olla siitä, että miksi välittää mistään, kun heistäkään ei välitetä. Miksi sitoutua sellaisen yhteiskunnan arvoihin, jossa vieraillaan surkealla palkalla muutaman kuukauden ajan?

Jos muualta tulleet työntekijät jäävät vain omiin porukoihinsa, ei yhteishenkeä synny. Ja yhteishenkeä tarvittaisiin nyt enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

Työnantajilta kaivattaisiin myös skarppausta kaikilla rintamilla. Vaikka julkisuudessa onkin ollut uutisia isojen rakennusyritysten luovastakin kamppailusta työmaiden tartuntoja vastaan, kyselymme tuloksista päätellen iso osa työmaista on hygienian ja muiden hyvien koronakäytäntöjen osalta retuperällä. Edelleen. Yli vuosi pandemian alun jälkeen.

Noin vuosi sitten olin Helsingin kirvesmiesten kevätkokouksessa Kannelmäessä esittelemässä uudistunutta Rakentaja-lehteä. Juteltiin ja syötiin kakkua, mutta ilmassa oli jo uhkan tuntua. Koronavirus oli alkanut levitä Suomessa. Tartuntaluvut olivat vielä pieniä, mutta kättely oli jo lopetettu. Viikko eteenpäin, ja Suomi meni osittain kiinni.

Nyt vuotta myöhemmin olemme edelleen keskellä pandemiaa, tartuntoja tulee rapiat 700 kappaletta päivässä ja ravintolat ovat menneet kiinni. Aivan kuten vuosi sitten, myös syksyllä ja uudestaan joulun jälkeen rajojen yli tuotiin tautia muun muassa rakennustyömaille. Pakkotestausta rajoilla ei ole saatu voimaan, eikä omaehtoinen karanteeni maahan tullessa ole edelleenkään muuta kuin höpöhöpöä.

Uudenmaan sairaanhoitopiirin infektioylilääkäri Asko Järvinen totesi maaliskuussa, että Viron tartunnat ovat heijastuneet pääkaupunkiseudulla muun muassa rakennustyömaiden tartuntoihin. Virossa on parhaillaan meneillään katastrofaalinen koronatilanne. Maiden raja ei ole edelleenkään koronatiivis ja rakentajat maksavat siitä kovan hinnan.

Työmailla on ollut vuosi aikaa kehittää tapoja, joilla tartuntoja voidaan estää. Osa urakoitsijoista on oppinut, osa ei, ja osa ei edelleenkään välitä. Rakennusliiton toimitsijat saavat edelleen jatkuvasti avunpyyntöjä työmaiden työntekijöiltä; sosiaalitilat ovat siivottomia ja liian pieniä, mahdollisuuksia edes käsienpesuun ei ole, koronatartuntoja tulee, mutta työntekijöitä ei informoida asiasta ja edelleen alipalkatut ulkomaiset komennusmiehet asuvat pienenpienissä asunnoissa kylki kyljessä.

Nyt työnantajat odottavat ilmeisesti työntekijöiden maskipakosta hopealuotia koronatartuntojen estämisessä. Onpa eräs nimeltä mainitsematon yritys jo yrittänyt määrittää työntekijöille sakkojakin, jos maski ei pysy päässä. Maski on toki hyvä alku, mutta se ei yksin riitä. Tarvitaan myös aitoja karanteeneja, nopeaa testausta ja erilaisia järjestelyjä työmailla, jotta rakentajien olisi turvallista tehdä työtään.

Ja voisi olla tässä vaiheessa myös ihan fiksua tarkastella sitäkin, onko alan bisnesmalliin kuuluva, halvan työvoiman rahtaaminen Suomeen huonoihin asumisoloihin kaikkein kestävin toimintatapa, oli pandemia tai ei.

Rakentamisen huomattavasta merkityksestä kansantalouden kukoistukselle ei ole epäselvyyttä. Kiinteistöomaisuudessa on kiinni valtava osuus Suomen varallisuudesta. Ala työllistää, se on historiallisestikin parantanut valtavien ihmismassojen elämänlaatua ja se on etulinjassa taisteltaessa ilmastonmuutosta vastaan.

Rakennusalan merkitys on kuitenkin myös henkilökohtainen. Kun oman kodin kohdalla menee jotain pieleen, syytetään rakentajia. Pahimmassa tapauksessa päädytään iltapäivälehtiin haukkumaan yksittäistä yhtiötä ja leimataan koko alan työ laaduttomaksi puuhasteluksi. Niistä hetkistä, kun rakennusalan työntekijä tai yritys onkin ollut pelastava enkeli, ei kerrota julkisuudessa. Paitsi joskus; tähtitieteen professori Kari Enqvist kirjoitti rakkaudella persvakoäijistä, jotka tulevat paikalle silloin, kun on todellinen hätä.

Omalle kohdalleni on sattunut monta kertaa haalarienkeli, viimeksi tammikuun puolivälin pakkasilla. Lämmitysjärjestelmä piiputti maanantaiaamuna ja edessä oli palelua tai muutto hotelliin. Soitin huoltoyritykseen, jossa väki oli painanut töitä koko viikonlopun auttaessaan kylmään jääneitä ihmisiä. Työnjohtaja varoitteli, että en välttämättä saisi heti apua, koska joka ikinen asentaja oli ylityöllistetty. Sanoi kuitenkin soittavansa, jos joku vapautuisi yllättäen.

Ja niinhän siinä kävi, että iltapäivällä pihaan ajoi pakettiauto, josta astui ulos nuori mies kasvomaskissaan. Kaveri oli tuttu, sillä hän oli käynyt aivan samassa tilanteessa luonamme 3 vuotta sitten korjaamassa pakkasella piiputtaneen lämmitysjärjestelmämme. Yritys ei halunnut jättää meitä hätään pakkaseen ja asentajat joustavat – kuten alan työehtosopimukset mahdollistavat – kun ihmisiä on pulassa.

Kokenut ammattilainen on myös hyvä asiakaspalvelija. Asentaja tarkisti koko järjestelmän ja näki heti, että 10 vuodessa jotkin osat olivat tulleet käyttöikänsä päähän. Kertoi meille, mitä vaihdetaan ja miksi. Seuraavilla pakkasilla minun ei siis tarvitse kaahata Tokmannille hakemaan raksalämmitintä.

Ja asentajakin sai 3 vuotta sitten meille jääneen jakoavaimensa takaisin.

Jos julkisuudessa kerrottaisiin enemmän myös näitä pieniä, arkisia onnistumisen tarinoita, ei alan maine ehkä olisi niin huono kuin se nyt on.

On huvittavaa, että Suomessa puhutaan, kuinka keväällä oli koronan takia lockdown eli täyssulku. Ei ollut. Kaupat olivat auki ja monia töitä tehtiin läpi koko kevään. Ei rakennustyö mihinkään loppunut.

Pitkin vuotta ympäri maailman on kehotettu ihmisiä etätöihin, suljettu ravintolat, kirjastot, koulut ja museot. Kykitty vapaa-aika kotona oman perheen kanssa. Monessa maassa rakennustyömaat ovat kuitenkin pyörineet koko vuoden, pandemiasta riippumatta. Esimerkiksi Saksa ja Ranska ovat luokitelleet alan elintärkeiden toimintojen piiriin. Se piiri on haluttu pitää pyörimässä, vaikka kaikesta muusta on tingitty.

Tämä vuosi ei ole ollut rakentajille helppo. Joku on sairastunut töissä, moni joutunut karanteeniin. Aikatauluja on rukattu uusiksi, kun yksittäisiä työmaita on suljettu tartuntaketjujen vuoksi. Työkaveriin on pidetty etäisyyttä, kahvit juotu ulkona ja käsiä hinkattu verille asti. Sellaisissakin firmoissa, joissa työ on ollut ennen varmaa, on lomautettu väkeä. Aika on ollut epävarmuuksia täynnä.

Silti asuntoja, liikenneväyliä ja julkisia rakennuksia on rakennettu ja niitä on myös valmistunut. Ja niitä rakennetaan ensi vuonnakin. Rakennusteollisuus RT:n arvio ensi vuodelle on synkkä. Toisaalta RT:n viisaat ovat koko tämän vuoden arvanneet väärin; alalla on mennyt jatkuvasti paremmin kuin on ennustettu. Tällä kertaa myös merkittävän asuntorahoittajan, Hypo-pankin pääekonomistinkin mielestä viimeisin ennuste on liian mustanpuhuva.

Mutta toki, rakennuslupia on haettu asumiseen ja liikerakentamiseen selvästi vähemmän kuin viime vuonna. Rakentajia on työttömänä ja lomautettuna huomattavasti enemmän kuin vuosi sitten ja näyttää siltä, että työttömyyden nousuprosentti vain kasvaa kuukausi kuukaudelta.

On kuitenkin niin, että rakentaminen on yksi talouden elpymisen tärkeimmistä moottoreista ja valtiovallan kannattaa ohjata paukkuja tänne. Jos rakentaminen romahtaa, syöksyy alaspäin koko Suomi.

Olen ilahtuneena seurannut koko rakennusalan yhteistä some-kampanjaa, #pientäprojektia. Siinä alan ihmiset – ja jotkut ulkopuoleltakin – jakavat isoja ja pieniä ja rakennusprojektejaan. Instagramissa, Twitterissä ja Facebookissa näkyy rakentajien kädenjälkeä aina saunanremontista jättimäisiin infraprojekteihin.

Ideana on kohottaa alan mainetta, tekijöiden ammattiylpeyttä ja alan houkuttelevuutta työpaikkana. Rakentamista kuvataan julkisuudessa yleensä niin negatiivisesti, että on hienoa, kun onnistumisetkin saavat välillä tilaa.

Samaan aikaan seuraan kuitenkin myös verottajan ja työsuojelun havaintoja esimerkiksi siitä, kuinka paljon työmailla työskentelee ihmisiä, joilla ei ole työnteko-oikeutta Suomessa, miten alipalkan maksajat joutuvat harvoin vastuuseen teoistaan, rakentajille tehdyt henkilöstötilat eivät täytä minkäänlaisia standardeja ja ala on edelleen tapaturmien osalta Suomen vaarallisin.

On hienoa, että rakennusalan mainetta pyritään kohottamaan yhdessä. Rakennusala on talouskasvun moottori, se takaa meille kaikille lämpimät kodit, työpaikat, sujuvat yhteydet läpi maan ja viihdyttävät ostospaikat. Rakentajien on syytäkin röyhistää rintaansa ja kertoa ”Minä tein tuon”.

Mutta alan maineen parantamiseen eivät riitä hienot lopputulokset, jos ne on revitty työtätekevien ihmisten selkänahasta, kiireessä ja vaarallisesti. Alan julkikuvalle ei tee hyvää se, että uutisissa kerrotaan jatkuvasti talousrikoksista, työntekijöiden hyväksikäytöstä ja tänä vuonna myös työmaista koronaviruksen tartuntaketjujen lähtöpaikkoina. Rakennusliiton toimitsijat saavat selviteltäväkseen vielä lisää sotkuja, jotka ei välttämättä tule julkisuuteen.

Ennen kuin #pientäprojektia voi vaikuttaa alan houkuttelevuuteen ja maineeseen, on todelliset ongelmat saatava vihdoin ratkaistua. Jos ei vapaaehtoisesti, niin sitten pakolla.

Johanna Hellsten, päätoimittaja