• 

• 

• 

• 

• 

Kun lunta tulee kuin aisaa, on täydellinen päivä lähteä pitkälle kaupunkivaellukselle ja särpiä sumppia lämmikkeeksi siellä sun täällä. Mistä kannattaa napata kahvi mukaan silloin, kun aikaa on rajallisesti?

Viisi kaupunginosaa, viisi kupillista

Tammikuisena tiistaiaamuna kello 10.50 satun yhteen Kampin alueen pienistä K-marketeista, kuten muutama lounastaukoa pitävä rakennusmieskin. Kaupan kahvinurkka on siisti ja kiva – ja sumppi hyvää! Termoksesta annosteltavan lappeenrantalaisen Lehmus Roasteryn suodatinkahvin maku on miellyttävä, pehmeän hapokas ja harmoninen. Myös lämpötila on oiva: ei liian kuuma vaan juuri sopiva pakkasen kohmettamalle kävelijälle. Lisäksi kahvi maistuu tuoreelta. Pieni pahvimuki irtoaa 1,50 eurolla. Lisäpisteet esillepanosta, jossa pavut ovat näytillä.

Puolisen tuntia myöhemmin tutkin Lidlin noutokahvitarjoomaa. Sähkötalon Lidlin viereinen kebab-pizzeria pursuaa läheisen työmaan väkeä, ja myös Lidl Deli Corner -hyllyn edessä miehiä on jonoksi asti. Koska Lidlissä – ainakaan tässä myymälässä – ei myydä itse keitettyä kahvia, Deli Cornerin kylmät kahvijuomat eli Milbona-tuotemerkin Latte Macchiato ja Cappuccino ovat ainut vaihtoehto. Nappaan jälkimmäisen (1,25 e) hyllystä ja palaan ulos tuiskuun. Kahvijuoma maistuu samalta kuin monien automaattien cappuccinot: makealta maitojauheelta ja maltodekstriiniltä. Kun mietin sitä, miten maukkaita Lidlin paistopisteen tuotteet ovat, tämä esanssimainen kahvijuoma jää maussa kauas niistä.

Iltapäivällä yhden aikaan olen jo Töölössä, yhdessä Mannerheimintien vilkkaimmista risteyksistä. Lounaan jäljiltä kahvihammasta kolottaa, joten suuntaan kulman R-kioskiin. Kahvipisteessä on kolmea kuppikokoa sekä erikoiskahveja. Pienessä suodatinkahvissa (2 e) Pauligin Guatemalaa on miellyttävä, lempeän suklainen maku vailla kioskikahveille monesti tyypillistä kitkeryyttä. Omaan, tujua ihannoivaan makuuni kahvi on turhan laihaksi keitetty. Plussaa siitä, että kahvipöydän ohella kioskissa on kaksi ikkunapöytää, joista voi sumppia särpiessään katsella Manskun vilinää.

Kahden pintaan Hakaniemessä keli muuttuu ikäväksi, ja poikkean Ympyrätalon S-markettiin. En tiedä, saako S-ketjun marketeista noutokahvia eli kysäisen. Sympaattinen vartija lähtee opastamaan kahvipisteelle keskellä myymälää. Sumppi on halpaa: kaikki erikoiskahvitkin ovat vain euron. Ikävä kyllä suomalaisen JOBmeal-automaatin café au lait’ssa on yhdentekevä maku, eikä juoma ole järin lämmintäkään. Jonkun mielestä ehkä ”hintaansa ookoo”; omalla listalla ”ei jatkoon”. Kahvipistekin on epäsiisti.

Sama fiilis jää runsasta tuntia myöhemmin Kruununhaassa, jättimäisen työmaan viereisen Alepan Kaffe Kulmassa. Euron hintainen Autobar-automaattisumppi – nyt valitsen suodatetun – ei herätä tuntemuksia. Kokonaisuus on valju, litkumainen. Pirteä keltainen muki kompensoi kahvipisteen tylsyyttä.

Testin myötä käy hyvin selväksi, etteivät automaattikahvit pärjää itse keitetyille. Minä ainakin mieluusti maksan 50 senttiä tai euron lisää – ja nautin kahvihetkestäni.

Teksti ja kuvat: Sanna Pöyry

Kun haluan kolme kärpästä – hiilihydraatin, proteiinin ja rasvan – yhdellä iskulla, valmistan lihaisaa kahden juuston risottoa, joka taittaa nälän hetkessä. Tämä helppotekoinen risotto on kotoisaa talviruokaa herkullisimmillaan.

Paras risotto syntyy italialaisista arborio- ja carnaroli-riiseistä, joita löytyy nykyään monesta lähialepastakin. Jos kulmakaupassa ei ole näitä, pärjäät risellalla tai puuroriisillä, kunhan et kypsennä niitä yli. Se itselle oikea kypsyys on makuasia, mutta hyvän risoton kuuluisi olla al dente eli hivenen hampaissa tuntuvaa. Puuroksi mennyt kimpale ei innosta syömään.

Oikeaoppisesti risotto tehtäisiin itse keitettyyn liemeen, mutta harvalla meistä on aikaa – ja kärsivällisyyttä – keitellä lientä luista. Liemikuutiot toimivat mainiosti! Muista vain pitää liemi lämpimänä, sillä jos se jäähtyy, riisi ei kypsy tasaisesti. Ohjeessa lientä on litra, jotta nesteen määrä riittää varmasti.

Risoton valmistaminen on helppoa, mutta riisin kypsentäminen vaatii jatkuvaa sekoittamista eli lieden ääressä pysymistä 15–25 minuutin ajan. Älä siis katoa sporttitulosten pariin kesken risottosession! Kun sekoitat riisiä puuhaarukalla tai -lastalla, siitä irtoaa tärkkelystä, joka tuo risottoosi ihanan kermaisen rakenteen.

Kahden lihan ja kahden juuston risotto (3:lle)

Tässä risotossa suolan määrä riippuu sinusta: chorizo, voi ja kanaliemi ovat jo suolaisia, joten varsinainen suolaus kannattaa tehdä vasta kypsennyksen loppuvaiheilla. Voit myös korvata kevätsipulin lempiyrtilläsi – pääasia, että risotto saa väriä ja lisää makua! Rosmariinikaan ei ole välttämätön, mutta sen maku pukee chorizoa.

Teksti ja kuva: Sanna Pöyry

Lapsena Tuomas Kyrö seurasi, kuinka timpuri nimeltään Uuno rakensi perheen vanhan omakotitalon avovinttiin huoneen ja muurasi takan.

– Uuno oli vakaumuksellinen vasemmistolainen, joka muistutti aina, että tekee porvareille kalliilla ja hyville ihmisille halvalla. Hänen tarinansa ulottuivat sotia edeltäneeseen aikaan.

Uuno oli myös kirjailija Kyrön ensikosketus rakentajiin. Sittemmin tutuiksi on tullut kirvesmiehiä, pellittäjiä, laatoittajia ja betonimiehiä. Appiukkokin on tehnyt uraa rakennustyömailla.

– Kun hänen kanssaan käy erään pikkukunnan terveyskeskuksessa tai taidemuseossa, saa varmasti kuulla kuinka ja milloin ne on tehty ja missä hommissa hän oli silloin mukana, Kyrö sanoo.

–  Olennaista on myös se, että arkkitehdit piirtävät miten sattuu eivätkä ymmärrä, millaista turhanpäiväisten kulmien tekeminen on rakentajille.

Helsingin Kirjamessuilla esiteltiin lokakuussa Kyrön tuore teos, Vasara ja käytettyjä nauloja, Mielensäpahoittaja. Tarinan alkupuolella Kyrön luoma tuttu hahmo katselee puoli yhdeksän uutisia, kun katosta putoaa hänen päähänsä pisara. Entisessä elämässään Mielensäpahoittaja olisi korjannut vuotokohdan itse, onhan hänellä muutaman kymmenen vuoden kokemus metsä- ja rakennushommista sesonkityöläisenä. Mutta nyt hänen selkänsä on kipeä. Tarvitaan ammattilaisia apuun.

Heinäkuussa 2020 Kyrön oma selkäkipu oli siinä pisteessä, että hän liikkui lähinnä ryömimällä. Kirjaan päätyi sekä oma selkä että meneillään ollut mökkiremontti. Ja esikuviksi elämän varrella tavatut rakennusmiehet ja -naiset.

– Mökkiremontin aikana olin itse tiiviimmin kiinni rakentamisessa. Oli talkooporukkaa ja palkattuja tekijöitä. Kun vuorotellen rakensin kirjoja ja olin mukana peruskorjaamisessa ja uuden talon rakentamisessa, ne alkoivat limittyä toisiinsa, Kyrö kertoo.

Oma rakennusprojekti avasi Kyrölle ensimmäistä kertaa oven rakentamisen ytimeen. Kirjailijasta oli nautinnollista tehdä istumatyön vastapainoksi ”autotallin pohjavalua julmassa syyssäässä tai mökin eristystä ja ulkolaudoitusta mainiossa kesäsäässä”.

Kyrö löysi isoisänsä jäämistöstä rautakaupan kuitteja ja kesämökin liiteristä vanhoja nauloja. Vuonna 1949 rakennetun mökin yksityiskohdatkin herättelivät aistit keskelle sodan jälkeisen Suomen talonrakennustyömaata, jossa ei ollut sähköä, ei siis kompressoria tai naulapyssyjä.

– Mietin koko sitä äänimaailmaa. Se mikä on nyt usein surraamista ja konevoiman yksi napaus, oli silloin vasaran naputusta, käsisahan rauhallisempaa liikettä ja huomattavasti isompi määrä käsiä ja päitä tontilla.

Kun taitava kirvesmies ratkaisee eteensä tulevan ongelman, Kyrö näkee tilanteessa saman luovuuden kuin taiteessa tai vaikka jalkapallokentällä. Hänen mukaansa luovuus on lopulta ongelmanratkaisua.

– Olennaista on myös rakenne. Tietyt asiat tehdään tietyssä rytmissä. On turha laatoittaa ennen kuin putket on vedetty. Kirjaa taas voi tehdä aivan takaperoisesti. Voi tehdä ensin katon ja asentaa tapetin, vaikka runko puuttuu.

Kyrö on nykyään kuin appiukkonsa. Vieraillessaan taloissa hän katsoo sähkökatkaisimista, milloin edellinen isompi remontti on tehty.

– Mietin mitä on tietynlaisten ikkunoiden asentaminen ja mikä niiden lämpöarvo on. Tietyllä tavalla rakentajien henki on aina seinissä mukana.

Jutun pohjana on Tuomas Kyrön sähköpostihaastattelu sekä hänen esiintymisensä Helsingin Kirjamessuilla.

Teksti: Sini Saaritsa, kuvat: WSOY/Mika Tuominen

Kun nälkä kurnii tai kiire painaa niskassa, harvalla meistä on halua pysähtyä syynäämään – usein pienellä präntillä kirjoitettuja – elintarvikepakkausten tuoteselosteita. Jos haluat varmistaa, että ruokatauolla nauttimasi valmisateria on sieltä terveellisimmästä päästä, valitse Sydänmerkki-tuote tai ravintoarvoiltaan liki vastaava tuote.

Sydänmerkin saadakseen valmisaterian tulee noudattaa ravitsemussuosituksia rasvan, suolan ja sokerin määrän suhteen. Vaikka näitä punavalkealla logolla merkittyjä tuotteita on jo 1 700 toistatuhatta, lähikaupoissa huomaa nopeasti, että merkin edellyttämät ateriakohtaiset raja-arvot (rasvaa enintään 2 grammaa ja suolaa 0,75 grammaa 100 grammassa) ovat tiukat.

Valmisateria voi toki saada Sydänmerkin korkeammallakin rasvapitoisuudella: rasvaa saa olla 8 grammaan asti, kunhan maksimissaan 33 prosenttia siitä on kovia, tyydyttyneitä rasvoja. Helpommin sanottu kuin tehty! Simppelin laskutoimituksen perusteella monissa tuotteissa kovan rasvan osuus kokonaisrasvasta on 40–45 prosenttia. Vastaavasti tuntuu, että silloin kun käteen sattuu se rasvapitoisuudeltaan soveliain ateria, sen suolapitoisuus heilahtaa yli gramman.

Jättimarketeista löytyy varmasti monipuolisemmin sydänmerkittyjä valmisruokia, mutta harvalla on tällaisia kauppoja juuri työmaan tai työpaikan vieressä. Helsingin keskustan kulmakaupoista eli tavallisista Alepoista, K-kaupoista ja Lidlistä poimimani ateriat ovat ”sydämettömiä”, joskin mahdollisimman sydänystävällisiä tuotteita. Rasva- ja suolapitoisuudet on ilmoitettu 100 grammaa kohden.

Pari läpinäkyviin rasioihin pakattua kala-ateriaa näytti herkullisilta, mutta rasvan määrä huiteli 10 gramman paremmalla puolen. Ihmekös tuo, kun kala on paneroitua ja mukana maustevoita. Orjallinen tuoteselosteiden desimaalilukujen tuijottaminen vie kuitenkin nautinnon syömisestä, eikä terveellisyys korvaa sitä, jos ateriasta puuttuu maku.

Mainettaan parempia

Kun työvuoron aikana kulutettu energiamäärä on suuri, voi miettiä, kannattaako päivän mittaan ”ravita” itseään rasvaa tihkuvilla hampurilaisilla, munkeilla ja pizzapaloilla? Silloin nälkä illansuussa voi olla äitynyt jo niin isoksi, että kotona saattaa tulla hotkaistua pellillinen ranskanperunoita. Ravitsevat valmisateriat, joita kannattaa jatkaa esimerkiksi leivällä ja kasviksilla, pelastavat moisilta mielihaluilta – ja soveltuvat näin painonhallintaankin.

Kaiken kaikkiaan tämän päivän einekset ovat mainettaan terveellisempiä. Niiden suola-, rasva- ja sokeripitoisuuksiin sekä ravintokuidun määrään – niin ikään yksi Sydänmerkin kriteereistä – kiinnitetään entistä enemmän huomiota. Myös moni tutkija, ravitsemusasiantuntija ja ruoka-alan ammattilainen tohtii jo liputtaa laadukkaille, ravitseville eineksille perustuvien aterioiden puolesta.

Teksti ja kuva: Sanna Pöyry

Oikeaoppinen perunamuusin valmistus? Moni ammattilainen vannoo höyrytetyistä potuista tehtävän muusin nimeen. Omassa keittiössäni ei ole höyrytyskattilaa eikä perunapuristinta, joten keitän potut ja muusaan ne käsin. Jos pienet ”sattumat” seassa eivät haittaa, tällä reseptillä syntyy herkullinen ja kuohkea pottumuusi.

Perunalajikkeiden kanssa sen sijaan ei kannata sooloilla. Tunnetuin – ja paras – muusi syntyy tietysti Lapin puikulasta. Nyt kun puikulaa ei ollut saatavilla, korvasin sen Colomba-perunalla. Periaatteessa mikä tahansa jauhoinen lajike sopii muusin valmistamiseen.

Sileän muusin ystävä vetäisee kypsennetyt perunat puristimen tai survimen läpi tai paseeraa ne siivilässä. Potut voi muusata myös sähkövatkaimella. Itse vältän vatkainta, koska koen, että siinä katoaa tatsi hommaan, ja muusista tulee helposti ikävän tiivistä. Sitä paitsi muusin valmistaminen käsin on hauskaa! Siinä missä joku saa hyvän fiiliksen pizzataikinan vaivaamisesta, minä muhjaan mieluusti pottuja.

Perunamuusi on myös siitä kiva ruoka, että sitä voi varioida erilaisilla yrteillä ja mausteilla. Todella ihana muusi syntyy piparjuurilisällä – tai ruskistetusta voista ja siinä kuullotetusta sipulisilpusta. Jos et halua sekoittaa tätä voita muusiin valmistusvaiheessa, valuta sipuli-voi kuuman muusin päälle juuri ennen nauttimista. Myös savukalat sopivat hyvin pottumuusiin.

Teksti ja kuva: Sanna Pöyry