Yksi levitysporukan jäsen tokaisi osuvasti, että ”Sitten saa ajella Teslalla reikäisillä teillä ja miettiä miksi kahvi ei pysy mukissa”, viitaten siihen, että monille infra-alan osaajille ei yksinkertaisesti löydy töitä pahimpina talvikuukausina ja työntekijät häipyvät muille aloille, mikäli elannon hankkiminen vaikeutuu tulevina vuosina.

Voin vielä ymmärtää uuden hallituksen tarpeen tiukemmalle taloudenpidolle, mutta en sitä, että tulevaisuuden eväät viedään. Suomen tiestön korjausvelka on jo noin 1,7 miljardia euroa, eikä tuleviin ratahankkeisiin käytettävä raha tuo yhtäkään uutta päällystettyä kilometriä. Kumipyörillä kulkee valtava määrä tavaraa ja ihmisiä nyt ja tulevaisuudessakin, kun liikenne sähköistyy. Sen unohtaminen heikentää maamme logistiikkaa kuoppa kuopalta.

Erityisesti alempi tieverkko rapistuu hälyttävää vauhtia. Siitä saan itsekin nauttia, kun kohti järvenpohjaa painuva Vihdintie katkeaa säännöllisesti joka kevät ja nykyisenkaltaiset vetiset talvet vaikuttavat kuluttavan myös tiepintaan pyöriä murhaavia kuoppia. Kotikaupunkini on ilmoittanut, että rahaa korjaamiseen ei ole, vaikka kyseessä ei ole mikään kärrypolku vaan isossa kaupungissa kulkeva tie.

Investoinnit raiteisiin ovat ilman muuta sekä ihmisten, ilmaston että talouden kannalta kestäviä ja järkeviä ratkaisuja, mutta Suomen kaltaisessa maassa ne eivät riitä liikuttamaan kansaa pitäjästä toiseen ja kodista työpaikoille. Jos nyt samaan aikaan vähennetään entisestään tienpidon määrärahoja ja laitetaan tärkeät infran kausityöntekijät sosiaalitoimiston luukulle, voidaan herätä tilanteeseen, jossa korjaamista on lopulta pakko tehdä mutta tekijät puuttuvat.

Siinä voidaan sitten joukolla kehua itseämme siitä, kuinka hienosti onnistuimme säästämään hevosen ruokinnassa, vaikka hevonen sitten kuolikin, kuten Rakennusliiton vanha varapuheenjohtaja Kyösti Suokas tapasi sanoa.

Johanna Hellsten, päätoimittaja

Ensin poistetaan verovähennysoikeus ammattiliiton jäsenmaksulta. Vaikka monet liitot ovat laskeneet jäsenmaksujaan hyvinkin kohtuulliseksi, olisi naivia uskoa, että päätös ei vaikuttaisi liittojen jäsenmääriin. Pahimmassa tapauksessa se alkaisi pikkuhiljaa laskea järjestäytymisastetta, joka vaikuttaisi seuraavaan kohtaan;

Poistetaan työehtosopimusten yleissitovuus.

Se heikentäisi työntekijöiden mahdollisuuksia sopia kohtuullisista työehdoista, jolloin erityisesti heikommassa asemassa olevat työntekijät tulisivat alttiiksi epäedullisille työehdoille. Työnantajilla olisi suurempi valta määrittää työehdot yksipuolisesti.

Avataan paikallinen sopiminen ihan kaikille yrityksille.

Työntekijäpuolella ei olisi enää voimakasta vastapoolia ja jos lakko-oikeuttakin olisi kavennettu, mahdollisuudet vaikuttaa millään tavalla työnantajien saneluun olisivat varsin heikot. Joukkovoima ja sen kautta lakkoase on työvoiman vahvin tae tasapuolisista neuvotteluasemista.

Sitten poistetaan työvoiman saatavuusharkinta.

Työvoiman saatavuusharkinnalla pyritään tasapainottamaan työvoiman tarpeet ja suojella kotimaista työvoimaa epäreilulta kilpailulta. Vaikka järjestelmä ei toimi täydellisesti, se kuitenkin suojaa erityisesti matalapalkka-aloja hillitsemättömältä ulkomaisen työvoiman tulvimiselta työmarkkinoille.

Kun yleissitovia työehtosopimuksia eikä saatavuusharkintaa enää ole, mikään ei estä yrityksiä tuomasta Suomeen työntekijöitä kolmansista maista niillä työehdoilla, jotka sattuvat hotsittamaan. Maista, joissa 2 euronkin tuntipalkka tekee miehestä tai naisesta rikkaan. Suomalaiset työntekijät joutuisivat kilpailemaan työpaikoista alhaisemmilla palkkavaatimuksilla tai heikommilla työehdoilla.

Lopuksi heikennetään sosiaaliturvaa.

Työtätekevän turva, ansiosidonnainen työttömyyspäiväraha, sen suuruus ja kesto estävät oikeiston mielestä suomalaisia menemästä nopeasti uusiin töihin, mikäli he jäävät työttömäksi. Lyhennetään sitä ja heikennetään sen tasoa.

Siinä vaiheessa meillä on edessä tilanne, jossa töihin on pakko mennä, lähes millä työehdoilla tahansa. Työnsyrjässä on myös roikuttava, vaikka työntekijää kohdeltaisiin kuinka huonosti ja palkka ei riittäisi mitenkään edes normaaliin elämiseen.

Tervetuloa ”amerikkalainen” unelma.

Johanna Hellsten, päätoimittaja

Kesätyö- ja harjoittelupaikkojen saaminen on vaikeutunut, talotekniikka-alan yritykset ovat huolissaan alan tutkintojen laadusta, vastavalmistuneiden on vaikea saada työpaikkaa työmailla muuta kuin ryhtymällä kevytyrittäjiksi ja ammatillisen koulutuksen rahoitus on mahdollisesti karkaamassa yliopistojen puolelle tulevassa, todennäköisesti niukemmassa valtion budjetissa.

Olen kirjoittanut rakentamisesta tai sitä sivuten jo pian parikymmentä vuotta. Huomaan palaavani tiettyyn teemaan uudelleen ja uudelleen: meidän pitäisi tehdä kaikkemme, etteivät suuren 1990-luvun laman seuraukset toistu, eikä pelkästään sen dramaattisilla vaikutuksilla huono-osaisuuteen ja vielä tähänkin päivään säteilevään kärsimykseen monessa perheessä. Lama teki rakennusalalle kadotetun sukupolven, joka ei päässyt valmistuttuaan töihin tai menetti jo olemassa olevan työpaikkansa, eikä koskaan enää palannut alalle. Niitä osaajia yritettiin etsiä joka kiven alta 2000-luvun lopun nousukauden aikana. Turhaan.

Pahat merkit ovat taas ilmassa. Hallitusneuvottelut saattavat olla käytynä, kun tämä lehti ilmestyy, mutta päätellen kokoomuksen esittämistä kysymyksistä tuleville hallituskumppaneille, äärimmäistä niukkuutta on taas luvassa. Valtionvarainministeriön ennen vaaleja esittämien 6 miljardin leikkaustarpeiden on nyt paljastettu vaativan leikkauksia koulutukseen, soteen ja sosiaaliturvaan.

Ammattikoulutuksesta ei voida leikata senttiäkään. Opiskelijat ovat jo pidemmän aikaa eläneet tilanteessa, jossa lähiopetusta on monessa opinahjossa aivan liian vähän. Tämä tapahtui jo ennen koronapandemiaa, joka loi vielä oman huonon kierteensä opintielle. Edellinen hallitus palautti osan rahoituksesta, jonka Sipilän hallitus leikkasi, mutta rahoitus on edelleen niukka.

Rakentaminen on Suomen talouskasvun veturi. Veturin on kuitenkin hyvin hankala edes käynnistyä, saati vetää taloutta ylämäessä, jos ammattitaitoisia ja koulutettuja työntekijöitä ei löydy operoimaan sitä.

Jälleen kerran toivon, että menneisyydestä on opittu edes jotain. Jätetään koulutus rauhaan leikkurilta.

Johanna Hellsten, päätoimittaja

Avun ulkopuolella ovat myös ne, joita käytetään hyväksi ”vain vähän”, vahingossa tahallaan. Näihin tapauksiin Rakennusliiton toimitsijat törmäävät työmailla jatkuvasti.

Eduskuntavaalien yksi kuuma teema on ulkomainen työvoima. Kaikki suuret puolueet ovat yksimielisiä siitä, että supistuva Suomen kansa ei pysty säilyttämään hyvinvointiaan, ellemme saa tänne uutta väkeä töihin myös maamme rajojen ulkopuolelta. Keskustelussa ulkomaisesta työvoimasta menee kuitenkin kaksi asiaa sekaisin; pysyvästi Suomeen perheensä kanssa muuttavat ihmiset, jotka tulevat tänne töihin ja rakentamaan yhteistä maatamme sekä erilaiset keikkatyöläiset, lähetetyt työntekijät ja kausityövoima.

Kun esimerkiksi rakennusalalla puhutaan ulkomaisen työvoiman tulon vapauttamisesta ja nopeista maahantuloprosesseista, puhutaan myös siitä EU-maiden ulkopuolelta tulevasta työvoimasta, joka on maassa 3–6 kuukautta. Hyväksikäyttötapaukset koskevat usein juuri heitä, joilla ei ole tietoa tai verkostoja eikä mitään syytäkään muodostaa niitä Suomessa, sillä heidän tarkoituksenaan on mennä takaisin kotiin, kun hommat on tehty. Miten prosessien keventäminen entisestään pystyy takaamaan sen, että näidenkin työntekijöiden työehdot ja -olosuhteet ovat kunnossa? Nythän heitä jo naamioidaan yrittäjiksi kevytyrittäjästatuksella, joten työehtojen valvominen on muuttunut entistäkin hankalammaksi.

Rikosuhripäivystyksen vaalipaneelissa kaikki puolueiden osallistujat olivat liikuttavan samanmielisiä siitä, että työperäiselle hyväksikäytölle pitäisi tehdä enemmän. Poliitikot myös näyttivät varsin hämmentyneiltä siitä, että asialle on siltikin tehty kovin vähän. Työsuojeluviranomaisille annettiin hiukan lisää valtuuksia (ks. sivu 6), mutta alipalkkauksesta ei ole tehty rikosta eikä esimerkiksi ammattiliitoille ole annettu kanneoikeutta. Vaikuttavatko taustalla niin suuret taloudelliset edut ja monimutkaiset riippuvuussuhteet, että yksimielisyydestä huolimatta keskustelemme samasta kysymyksestä seuraavankin hallituskauden jälkeen?

Johanna Hellsten, päätoimittaja

Kyseessä ovat siis ulkomailta työmaille tulleet rakentajat, jotka eivät muka ole työsuhteessa isäntäyritykseen, vaan jokainen on itsenäinen kevytyrittäjä. Heidän ”työnantajiaan” eivät luonnollisesti siis hetkauta työnantajan velvollisuudet eivätkä vastuutkaan. 

Todellisuudessa kyse on kuitenkin työsuhteista, sen toteavat Avin tarkastajatkin. Saman ovat huomanneet useat Rakennusliiton toimitsijat Etelä-Suomen työmailla. Ulkomaalaisista rakentajista on tehty kevytyrittäjiä pakolla, yllätyksenä tai hyväksikäyttäen heidän puutteellista kielitaitoaan tai tietämättömyyttään lain takaamista oikeuksista. 

Rakennusliitto ja Rakennusteollisuus RT ry ovat sopineet jo kevään tes-neuvotteluissa, että työmaiden työsuhteet pyritään rakentamaan nimenomaan työsuhteisiksi, sillä kevytyrittäjyyteen liittyy erilaisia ongelmia. Varsinkin kun kyseessä ovat haavoittuvassa asemassa olevat ulkomaiset työntekijät. Sovitusta huolimatta isojen järjestäytyneiden yritysten työmailla on tavattu runsaasti ulkomaisia kevytyrittäjiä. 

Mikä neuvoksi, kun edes järjestäytyneet toimijat eivät pysty takaamaan yhteisten pelisääntöjen noudattamista? Pitääkö valvontaa lisätä entisestään? Sellaista määrää ei Suomessa ole Rakennusliiton toimitsijoita tai Avin tarkastajia, että he ehtisivät perata jokaisen maamme työmaan läpi. 

Alipalkkauksesta on tehtävä rikos – sillä kyseessä todella on alipalkkaus, kun työsuhde naamioidaan yrittäjyydeksi ja maksetaan vähemmän kuin alan yleissitova tes määrää – ja taloudellisista sanktioista tehtävä niin kovia, että saatu hyöty suhteessa rangaistukseen supistuu. Tällä hetkellä hyväksikäyttö on kannattavaa. 

Myös alan järjestäytyneiden yritysten pitää ryhdistäytyä. ”En tiennyt” ei kelpaa syyksi sille, että kyseenalaisten toimintatapojen annetaan jatkua. Jos meidän toimitsijamme löytävät lyhyellä käynnillä jopa 50 ulkomaalaista kevytyrittäjää, ei se voi olla ylivoimaista rehellisesti toimivien pääurakoitsijoidenkaan johdolle. 

Päätoimittaja

Johanna Hellsten

Rakentajat osallistuvat kiitettävällä tavalla yhteisiin energiansäästötalkoisiin, vaikka esimerkiksi oman auton käyttö on työmaiden todellisuuden takia monelle välttämätöntä. Työn ulkopuolinen ajelu on monella vastaajalla jäänyt vähiin ja kimppakyytiäkin on kokeiltu.

Sähkön hinta on jollain vastaajalla kuusinkertaistunut tänä syksynä ja kun asumismuotona on sähkölämmitteinen omakotitalo, voi arvata, että talous on kovilla. Hallituksen kaavailut kotitalouksien tukemisesta sähkölaskujen maksussa tulevat kreivin aikaan, kun joillakin on jo velkaa sähköyhtiölle pari tuhatta euroa, eivätkä pakkaset ole vielä edes alkaneet.

Sähkösaunaa ei lämmitetä, kodin lämmitystä on laskettu alaspäin, suihkun kestoa kellotetaan munakellolla. Näiden arkisten energiansäästötapojen lisäksi rakentajilla – joilla on ammatin tuomaa osaamista – on antaa myös pidemmälle vietyjä, rakennuksen käyttöön liittyviä vinkkejä, jotka jokaisen kannattaa lukea sivulta 16 alkavasta jutusta.

Seuraan joka päivä sähkön tuntihintaa Twitterin sähkönhinta-botista ja pelkään, että jos Olkiluotoa ei saada kunnolla käyntiin, eivät mitkään säästövinkit pelasta sähkölämmitteisissä kodeissa asuvien ihmisten taloutta, ellei heillä ole runsaita sukan varteen kertyneitä säästöjä. Sähkön spot-hintojen mukaan elämistä kannattaa toki opetella, mutta taloa on pakko lämmittää, vaikka kilowattitunnin hinta roikkuisi yli 30 sentissä koko päivän. Ja on näkynyt sellaisiakin päiviä, että hinta on yli 50 senttiä.

Tuleekohan vuoden vaihteen jälkeen saman tien tarve isommallekin pelastuspaketille ennen kuin edellinen on ehtinyt edes tulla voimaan? Arvion mukaan 44 prosenttia Suomen omakotitaloista lämpiää sähköllä. Niissä asuu merkittävä määrä kuluttajia ja ensi talvi voi ajaa monet taloudellisiin vaikeuksiin. Se heijastuisi vakavalla tavalla myös kansantalouteen.

Johanna Hellsten, päätoimittaja

Vanhan rakennuskannan ja infran korjaaminen tasaa alan suhdannevaihteluita ainakin tiettyyn pisteeseen saakka. Asuntokannan korjausvelka ei ole sanottavasti pienentynyt, joten työtä ainakin on.

Nyt takana on jo kohta kolme maailman kriisivuotta. Koronapandemia sai jatkoa Ukrainan sodasta, jota seurasi energiakriisi. Paluu vanhaan hiilitalouteen on tuskin enää mahdollista, eikä ainakaan kannattavaa. Voiko energian – mahdollisesti pysyvä – aiempaa korkea hinta osoittautua jopa jättipotiksi korjausrakentajille?

Esimerkiksi taloyhtiöt ovat jo jonkin aikaa investoineet maalämpöjärjestelmiin ja pora vinkuu monessa kaupungissa, sillä mitä kalliimpaa esimerkiksi kaukolämpö on, sitä kannattavampaa on investoida tekniikoihin, joilla lämmön ja lämpimän käyttöveden tuottaminen on halvempaa. Aurinkopaneeleita suunnitellaan jo monen kerrostalon katolle.

Energiaan tehtävät investoinnit eivät kuitenkaan yksinään riitä, jos lämpöä pääsee harakoille vuotavien rakenteiden läpi. Käytännössä meillä on vain kymmenen vuotta vanhaa asuntokantaa, jota ei ole rakennettu riittävän korkein energiatehokkuusstandardein. Puhumattakaan 10 vuotta vanhemmista rakennuksista, joista pääosa Suomen rakennuskannasta muodostuu.

Osa varmasti puretaan, sillä syrjäseudun taloyhtiö ei saa lainaa energiakorjauksiin, mutta muuttovoittoalueilla on mahdollista parantaa rakennusten lämmöneristystä, vaihtaa ikkunat, ottaa käyttöön kunnollinen taloautomaatio ja parantaa lämmöntalteenottoa. Ennustan, että erilaisia avustuksia ja halpoja lainoja tulee yhä enemmän tarjolle hankkeisiin, joilla vaikutetaan rakennusten energiankulutukseen.

Tämä kaikki tarkoittaa työtä rakentajille ja erityisesti korjausrakentajille. Jos uudistuotanto alkaa sakata, kuten tämän hetken ennusteissa näyttäisi tapahtuvan, ei ehkä kannata vielä alkaa heitellä tuhkaa päällensä ja muuttaa maakuoppaan. Korjaajia tarvitaan tulevaisuudessa yhä enemmän.

Johanna Hellsten, päätoimittaja

Tajusin sen jo useampi vuosi sitten, kun kuuntelin sukulaislapsia. Me saimme elää melko vapaasti, enkä tuntenut ketään, joka olisi jo lukion ensimmäisinä vuosina tiennyt, mitä aikoo seuraavaksi tehdä. Nyt tulevaisuutta pitää alkaa miettiä jo ala-asteella, jotta pystyy tekemään sellaiset opintovalinnat, joista on varmasti hyötyä.

Kun meille oli ihan luonnollista, että terveyskeskuksesta sai apua niin johtajan kuin keittäjänkin lapsi,  nykynuorilla on joko vanhempien maksama terveysvakuutus tai sitten he jonottavat 65 tuntia päivystyksessä, kun koko terveydenhuoltojärjestelmän on annettu rapautua. Ne varakkaiden perheiden lapset toki saavat palvelua yksityisiltä lääkäriasemilta.

Milleniaalien ja hiukan nuoremman Z-sukupolven yliopistoura ei alkanut akateemisella vapaudella, vaan yliopistoa on alettu käydä kuin koulua. Kun me vielä haahuilimme kohtuullisen opintotuen ja halvan lainan avulla etsien itseämme Suomen rajojen ulkopuolelta, nykyopiskelijat ovat keskellä veristä kilpailua ja opintoja suoritetaan kuin koulua. He ovat masentuneempia ja ahdistuneempia kuin me, mutta hoitoa ei saa.

Milleniaalit ovat ensimmäinen sukupolvi pitkään aikaan, joka on köyhempi kuin vanhempansa. Nyt parikymppisistä Z-sukupolven edustajista puhumattakaan. Kun meille, 2000-luvun alussa valmistuneilla useimmiten järjestyi koulutusta vastaava työpaikka hetkellisen pätkätyön jälkeen, on työelämän muutos tehnyt vakituisesta työstä monelle saavuttamattoman haaveen. Ylipäätään palkkatyö näyttää korvaantuvan erilaisella kevytyrittäjyydellä ja toimeksiantosopimuksilla, halusi sitä tai ei.

Mutta ei tässä vielä kaikki. Vapaa-aikaansa minun sukupolveni vietti avautuvassa Euroopassa, jonne naurettavan halvat lennot meitä lennättivät. Maailmassa elettiin optimismin aikaa; Venäjä ei ollut erityisen vaarallinen, vaan jännittävä ja kiehtova, villi itä, jossa Pietari oli Venäjää vasta-alkajille.

Tämä aika on ehkä lopullisesti ohi. Halvalla lentely on tullut tiensä päähän, rauhan aika Euroopassa on päättynyt. Ensi talvena moni miettii, ostaako ruokaa (kallistuu), sähköä (kallistuu) vai lääkkeitä (tuotanto vaikeutuu). Kulkutaudit, sellaisetkin, joiden luultiin kadonneen, pyörivät taas kuin 100 vuotta sitten. Optimisti voisi ajatella, että ehkä tästä koittaa vielä uusi hyvä aika, kun ihminen joutuu uudelleen opettelemaan, kuinka elää sovussa sekä luonnon että muiden ihmisten kanssa. Minä en ole optimisti, koska kuulun X-sukupolveen.

Mutta kyllä meillä oli helpompaa silloin kun minä olin nuori.

Johanna Hellsten, päätoimittaja

On ihmeellistä, että tässä taloustilanteessa vanhaa kunnon kolmikantaa ei kaiveta esiin. Työntekijöiden, työnantajien ja valtiovallan yhteistoimilla on ennenkin tasattu talouden aallokkoa. Viime aikojen tapahtumat ovat alkaneet näyttää sen, että EK:n vetäytyminen yhteisestä neuvottelupöydästä ei ollut viisas veto.

Nähdäkseni meillä on ollut työmarkkinoilla pitkästä aikaa todella vakava häiriötila, joka ei näytä ratkeavan liittokohtaisilla neuvotteluilla. Teknologiateollisuuden jakautuminen kahtia aloitti kummallisen työmarkkinakierroksen, jossa aiemmin isommassa pöydässä sovitut asiat vietiin työpaikkatasolle. Teollisuusliitolle parin sadan eri työehtosopimuksen neuvotteleminen kävi varmasti työstä, mutta tuskin se on ollut herkkua pienille yrityksillekään, joista monessa ei ole varsinaista työehtosopimusosaamista.

Sitten UPM:n sooloilu aiheutti pitkän ja kaikille osapuolille kalliin työtaistelun, joka yhdessä Ukrainan sodan kanssa vei paperitkin kirjoitushaluisten toimittajien näpeistä. Julkisella sektorilla neuvottelut tahmasivat niin pahasti, että osassa kouluista opettajat olivat lakossa. Vaikka iso osa sopimuksista saatiin lopulta maaliin, hoitoalan jumi ei näytä ratkeavan, vaikka Kuntatyönantajat kuinka syyttäisivät sairaanhoitajia vastuuttomiksi.

Ei tällainen talouden ja työmarkkinoiden turbulenssi voi olla kenenkään etujen mukaista.

Varsinkin pienituloiset kärsivät ruoan, polttoaineiden ja sähkön hallitsemattomasta hinnannoususta. Yritykset kärsivät, kun kansalla ei ole varaa kuluttaa. Tällä menolla seuraavat eduskuntavaalit ovat ”bensavaalit”, jotka marssittavat johtoon sellaisen hallituskoalition, joka ainakaan historiassa ei ollut palkansaajien ja työttömien ylin ystävä.

Minulla ei ole harhakuvitelmaa siitä, että tupo-ratkaisut olisivat olleet mikään autuaaksi tekevä taikatemppu, mutta minulla on edelleen vankka usko siihen, että sopimusyhteiskunnassa vielä henki pihisee. Jossain siellä kaiken uhon alla.