Köyhä, mene töihin! Köyhä, muuta halvempaan asuntoon! Köyhä, miksi teit lapsia, jos sinulla ei ole varaa huolehtia niistä! -huudoista täyttyvät sekä sosiaalinen media että sivistyneemmin sanankääntein päivälehtien ja television uutiset. Elämänhallintaneuvoja vähävaraisille antavat ihmiset, jotka eivät ole koskaan kokeneet puutetta, eivätkä näytä edes ymmärtävän, minkälainen asuntorakenne erityisesti niillä paikkakunnilla on, joilla löytyy työpaikkoja.

Erilaisissa laskelmissa arvioidaan, että nämä muutokset tiputtavat 100 000 uutta ihmistä viimesijaisen avun eli toimeentulotuen piiriin. Toisin sanoen sossun luukulle ja monet myös leipäjonoihin. Jo nyt pienyrittäjät valittavat erityisesti palveluiden kysynnän laskusta. Mitenkäs luulette käyvän, kun yhä suurempi ihmisryhmä ei voi käyttää rahaa enää mihinkään muuhun kuin hengissä pysymiseen? Kotimaiselle kysynnälle ei ole edullista, että ihmisillä ei ole rahaa.

Ruuvinkiristys ei toki edes lopu tämän vuoden huhtikuulle. Syksyllä on mahdollisesti edessä tuntuvat leikkaukset ansiosidonnaiseen työttömyysturvaan. Kun leikkaukset kasaantuvat yhä selvemmin yhdelle ja samalle ihmisryhmälle, en pysty edes kuvittelemaan sitä hätää, mitä erityisesti pienipalkkaisissa ja mahdollisesti työttömyyden koettelemissa lapsiperheissä koetaan. On ihme, jos yhteiskuntasopimus ei joudu lopulta koetukselle.

Hallitus (EK, Jope Ruonansuun äänellä), ei näytä haluavan perääntyä piiruakaan. Hallituspuolueiden riveistä on jopa kuulunut yksittäisiä ääniä, jotka uhkaavat ihmisiä vielä pahemmilla leikkauksilla, jos eivät mokomat tottele.

Tuntuu absurdilta, että samaan aikaan ammattiliittojen työntekijöitä ja aktiivisia ammattiliittojen jäseniä haukutaan mafiosoiksi. Ennemminkin maan nykyisen hallituksen puolelta on tullut tarjouksia, joista ei voi kieltäytyä.

Johanna Hellsten, päätoimittaja

Tuulisen alan heilahtelut voivat näkyä lyhyinä – tai pidempinä – työttömyysjaksoina ja hyvinäkin aikoina kahden työmaan välissä voi olla parin viikon tauko. Asfalttia ei levitetä 30 asteen pakkasessa lumen päälle, infratyöt on parempi muutenkin tehdä keväämmällä ja räntäsateella on huono rapata ja maalata talojen seiniä.

Alan heilahtelua tasaa työntekijän näkökulmasta ansiosidonnainen työttömyysturva. Se on mahdollistanut työvoiman joustavuuden suhdanteiden ja kausien sarjassa. Se on myös osaltaan vaikuttanut siihen, että osaava työvoima ei nosta kytkintä koko alalta, kun ala notkahtaa. Rakennusalalla noita isompia ja pienempiä notkahduksia on nähty.

Ansiosidonnaista työttömyysturvaa on leikattu ja leikataan tänä vuonna ennennäkemättömällä tavalla. Työssäoloehtoa on jatkossa vaikea täyttää työuraa aloittaessa tai esimerkiksi pohjoisessa Suomessa, jossa kausi on lyhyempi kuin etelässä. Karenssipäiviä tuli 2 lisää. Lapsikorotuksen poisto osuu kovaa lapsiperheisiin eikä ainakaan helpota Suomessa koko ajan yleistyvää lapsiköyhyyttä. Jo nyt Suomessa joka 9. lapsi elää pienituloisessa perheessä.

Rakennusliiton sosiaalipoliittinen asiantuntija pohtii osuvasti lehden sivulla 17, kuinka erikoista on, että samaan aikaan toivotaan Suomeen lisää lapsia, mutta leikataan tällaisesta, suoraan lapsiperheisiin kohdistuvasta tuesta.

Eikä tässä vielä kaikki. Mikäli seuraava leikkauspaketti menee läpi eduskunnassa, työttömyyden pitkittyminen vain parilla kuukaudella leikkaa ansiosidonnaista 20 prosenttia. Se voi käytännössä tarkoittaa pienipalkkaisemmilla toimeentulon putoamista lähelle peruspäivärahan tasoa.

Miten tämä kaikki vaikuttaa nuoriin, jotka vasta pohtivat opiskelupaikkaa ja tulevaa työuraansa? Miten sinä, rakennusalalla työskentelevä ”myisit” alaa omalle jälkikasvullesi? Toki on totta, että rakennusalan töitä ei helpolla siirretä pois Suomesta ja se työllistää myös tulevaisuudessa, mutta epävarman alan turvana on ollut reilu ansiosidonnainen niitä hetkiä varten, kun se ei työllistäkään.

Paino sanalla ollut.

Johanna Hellsten, päätoimittaja

Työ- ja elinkeinoministeriö uudisti vanhan Ammattibarometrin, jonka avulla on seurattu alueellisesti sitä, miten työpaikat ja tekijät kohtaavat. Ammattibarometrin avulla on voinut tarkastella sitä, onko tietyllä alueella ja jollain alalla työvoiman yli- tai alitarjontaa vai onko tilanne tasapainossa. Ministeriössä herättiin siihen, että kysymys ei ole ihan niin yksinkertainen, vaan barometrin pitäisi pystyä kuvaamaan myös sitä, mikäli ongelmana on työvoiman ja työpaikkojen kohtaanto tai mahdollinen osaamisvaje.

Syntyi uusi Työvoimabarometri. Sen ensimmäisessä julkistuksessa marraskuun lopussa tulokset olivat ajankohtaan nähden sopivan jäätäviä. Barometrin mukaan yksikään alue ei ole tällä hetkellä työvoimapulassa eikä tilanne ole muuttumassa lähitulevaisuudessakaan. Suurin osa alueista kärsii kohtaanto-ongelmasta: avoimia työpaikkoja on edelleen, mutta työttömien työnhakijoiden osaaminen ei kohtaa niiden kanssa. Työttömien määrän arvellaan jatkavan nousuaan.

Monet työpaikat vaativat koko ajan enemmän koulutusta ja uudenlaisia taitoja. Tämä johtaa siihen, että osa työntekijöistä jää tyhjän päälle, kun taas osa työnantajista ei löydä sopivia työntekijöitä. Järkevä ihminen pohtisi ratkaisuksi työvoiman kouluttamista niin, että tämä ammottava kuilu saataisiin täytettyä osaamisella. Järkevää, niin.

Esimerkiksi vihreä siirtymä luo uudenlaisia työpaikkoja rakennusalalle. Iso osa niistä vaatii osaamista, jota monella työikäisellä ei vielä ole. Emme voi odotella, että nyt ammattikoulua käyvät valmistuvat ja saavat kokemusta, vaan meidän pitää pystyä kouluttamaan jo työelämässä oleville uusia taitoja. Siitä hyötyvät sekä työntekijät että yritykset, kohtaanto paranee.

Mitä tekee hallitus? Sen sijaan, että laitettaisiin paukkuja erityisesti koulutukseen, paukut viedään pois ja haudataan kellariin eli aikuiskoulutustuki lakkautetaan. Tämä tuki on ollut muun muassa alanvaihtajille tärkeää, jotta heillä on ylipäätään ollut varaa kouluttautua uudelleen.

Hallitus perustelee toimiaan sillä, että näin työmarkkinoille tulisi 8 000 ihmistä enemmän. Perustelu ei vakuuta. Kumpi on tärkeämpää; huolehtia työvoiman osaamisesta ja jatkuvasta kehityksestä vai saada 8 000 mahdollisesti vanhentunein taidoin äkkiä työmarkkinoille, jotka jumittavat – kas – muun muassa siksi, että työpaikat ja työttömien osaaminen eivät kohtaa?

Jopa pahimpina aikoina koulutus kannattaisi säästää leikkurilta.

Johanna Hellsten, päätoimittaja

1970-luvulle tultaessa tuulen suunta oli muuttunut. Yleisiksi yhteiskuntapoliittisiksi tavoitteiksi nähtiin muun muassa köyhyyden poistaminen, tuloerojen tasoittaminen ja toimeentuloa uhkaavien taloudellisten riskien vähentäminen. Köyhyyden poistaminen edellytti aihetta pohtineen sosiaalihuollon periaatekomitean mukaan, että yhteiskunta omaksuu täyden vastuun vähimmäistoimeentulon turvaamisesta jokaiselle jäsenelleen. Väestön elinolosuhteiden parantaminen katsottiin tärkeäksi arvoksi.

Missä olemme nyt? Heiluri ainakin on heilahtanut takaisin vuosisadan alkuun. Köyhyys ja työttömyys on taas yksilön oma vika. Todennäköisesti laiskuuden ja saamattomuuden takia ja tietysti sosiaaliturva on liian avokätinen.

Ilmoille heitetään sellaisia käsitteitä kuin viimesijaisen toimeentulotuen omavastuuosuus. Mistä omavastuuosuus on tarkoitus ottaa? Sosiaaliturvan vastikkeellisuus vastaa tähän kysymykseen; ihminen voidaan pakottaa töihin, muuten talousruuvia kiristetään entisestään. Jo nyt niin sanottua työkokeilua, jossa töihin mennään 9 eurolla päivässä, käytetään työnantajapuolella härskisti hyväksi. Tätä järjestelyäkö halutaan laajentaa?

Hyvinvointivaltiota nakerretaan pala palalta pienemmäksi, kunnes lopputuloksena on yhteiskunta, jossa jokainen pärjätköön omillaan. Sellainen voi olla myös hyvin vaarallinen ja levoton yhteiskunta. Sosiaaliturvan juuret johtavat edellisen vuosisadan vaihteeseen ja Saksanmaalle. Työväestön pahimpia vallankumousintoja haluttiin hillitä tulemalla valtiovallan tasolta hiukan vastaan työntekijöiden taloudellisten huolien tasaamiseksi. Sosiaaliturvalla on yhteiskuntarauhaa takaava vaikutus.

Ehkä se on päässyt unohtumaan.

Johanna Hellsten, päätoimittaja

Yksi levitysporukan jäsen tokaisi osuvasti, että ”Sitten saa ajella Teslalla reikäisillä teillä ja miettiä miksi kahvi ei pysy mukissa”, viitaten siihen, että monille infra-alan osaajille ei yksinkertaisesti löydy töitä pahimpina talvikuukausina ja työntekijät häipyvät muille aloille, mikäli elannon hankkiminen vaikeutuu tulevina vuosina.

Voin vielä ymmärtää uuden hallituksen tarpeen tiukemmalle taloudenpidolle, mutta en sitä, että tulevaisuuden eväät viedään. Suomen tiestön korjausvelka on jo noin 1,7 miljardia euroa, eikä tuleviin ratahankkeisiin käytettävä raha tuo yhtäkään uutta päällystettyä kilometriä. Kumipyörillä kulkee valtava määrä tavaraa ja ihmisiä nyt ja tulevaisuudessakin, kun liikenne sähköistyy. Sen unohtaminen heikentää maamme logistiikkaa kuoppa kuopalta.

Erityisesti alempi tieverkko rapistuu hälyttävää vauhtia. Siitä saan itsekin nauttia, kun kohti järvenpohjaa painuva Vihdintie katkeaa säännöllisesti joka kevät ja nykyisenkaltaiset vetiset talvet vaikuttavat kuluttavan myös tiepintaan pyöriä murhaavia kuoppia. Kotikaupunkini on ilmoittanut, että rahaa korjaamiseen ei ole, vaikka kyseessä ei ole mikään kärrypolku vaan isossa kaupungissa kulkeva tie.

Investoinnit raiteisiin ovat ilman muuta sekä ihmisten, ilmaston että talouden kannalta kestäviä ja järkeviä ratkaisuja, mutta Suomen kaltaisessa maassa ne eivät riitä liikuttamaan kansaa pitäjästä toiseen ja kodista työpaikoille. Jos nyt samaan aikaan vähennetään entisestään tienpidon määrärahoja ja laitetaan tärkeät infran kausityöntekijät sosiaalitoimiston luukulle, voidaan herätä tilanteeseen, jossa korjaamista on lopulta pakko tehdä mutta tekijät puuttuvat.

Siinä voidaan sitten joukolla kehua itseämme siitä, kuinka hienosti onnistuimme säästämään hevosen ruokinnassa, vaikka hevonen sitten kuolikin, kuten Rakennusliiton vanha varapuheenjohtaja Kyösti Suokas tapasi sanoa.

Johanna Hellsten, päätoimittaja

Ensin poistetaan verovähennysoikeus ammattiliiton jäsenmaksulta. Vaikka monet liitot ovat laskeneet jäsenmaksujaan hyvinkin kohtuulliseksi, olisi naivia uskoa, että päätös ei vaikuttaisi liittojen jäsenmääriin. Pahimmassa tapauksessa se alkaisi pikkuhiljaa laskea järjestäytymisastetta, joka vaikuttaisi seuraavaan kohtaan;

Poistetaan työehtosopimusten yleissitovuus.

Se heikentäisi työntekijöiden mahdollisuuksia sopia kohtuullisista työehdoista, jolloin erityisesti heikommassa asemassa olevat työntekijät tulisivat alttiiksi epäedullisille työehdoille. Työnantajilla olisi suurempi valta määrittää työehdot yksipuolisesti.

Avataan paikallinen sopiminen ihan kaikille yrityksille.

Työntekijäpuolella ei olisi enää voimakasta vastapoolia ja jos lakko-oikeuttakin olisi kavennettu, mahdollisuudet vaikuttaa millään tavalla työnantajien saneluun olisivat varsin heikot. Joukkovoima ja sen kautta lakkoase on työvoiman vahvin tae tasapuolisista neuvotteluasemista.

Sitten poistetaan työvoiman saatavuusharkinta.

Työvoiman saatavuusharkinnalla pyritään tasapainottamaan työvoiman tarpeet ja suojella kotimaista työvoimaa epäreilulta kilpailulta. Vaikka järjestelmä ei toimi täydellisesti, se kuitenkin suojaa erityisesti matalapalkka-aloja hillitsemättömältä ulkomaisen työvoiman tulvimiselta työmarkkinoille.

Kun yleissitovia työehtosopimuksia eikä saatavuusharkintaa enää ole, mikään ei estä yrityksiä tuomasta Suomeen työntekijöitä kolmansista maista niillä työehdoilla, jotka sattuvat hotsittamaan. Maista, joissa 2 euronkin tuntipalkka tekee miehestä tai naisesta rikkaan. Suomalaiset työntekijät joutuisivat kilpailemaan työpaikoista alhaisemmilla palkkavaatimuksilla tai heikommilla työehdoilla.

Lopuksi heikennetään sosiaaliturvaa.

Työtätekevän turva, ansiosidonnainen työttömyyspäiväraha, sen suuruus ja kesto estävät oikeiston mielestä suomalaisia menemästä nopeasti uusiin töihin, mikäli he jäävät työttömäksi. Lyhennetään sitä ja heikennetään sen tasoa.

Siinä vaiheessa meillä on edessä tilanne, jossa töihin on pakko mennä, lähes millä työehdoilla tahansa. Työnsyrjässä on myös roikuttava, vaikka työntekijää kohdeltaisiin kuinka huonosti ja palkka ei riittäisi mitenkään edes normaaliin elämiseen.

Tervetuloa ”amerikkalainen” unelma.

Johanna Hellsten, päätoimittaja

Kesätyö- ja harjoittelupaikkojen saaminen on vaikeutunut, talotekniikka-alan yritykset ovat huolissaan alan tutkintojen laadusta, vastavalmistuneiden on vaikea saada työpaikkaa työmailla muuta kuin ryhtymällä kevytyrittäjiksi ja ammatillisen koulutuksen rahoitus on mahdollisesti karkaamassa yliopistojen puolelle tulevassa, todennäköisesti niukemmassa valtion budjetissa.

Olen kirjoittanut rakentamisesta tai sitä sivuten jo pian parikymmentä vuotta. Huomaan palaavani tiettyyn teemaan uudelleen ja uudelleen: meidän pitäisi tehdä kaikkemme, etteivät suuren 1990-luvun laman seuraukset toistu, eikä pelkästään sen dramaattisilla vaikutuksilla huono-osaisuuteen ja vielä tähänkin päivään säteilevään kärsimykseen monessa perheessä. Lama teki rakennusalalle kadotetun sukupolven, joka ei päässyt valmistuttuaan töihin tai menetti jo olemassa olevan työpaikkansa, eikä koskaan enää palannut alalle. Niitä osaajia yritettiin etsiä joka kiven alta 2000-luvun lopun nousukauden aikana. Turhaan.

Pahat merkit ovat taas ilmassa. Hallitusneuvottelut saattavat olla käytynä, kun tämä lehti ilmestyy, mutta päätellen kokoomuksen esittämistä kysymyksistä tuleville hallituskumppaneille, äärimmäistä niukkuutta on taas luvassa. Valtionvarainministeriön ennen vaaleja esittämien 6 miljardin leikkaustarpeiden on nyt paljastettu vaativan leikkauksia koulutukseen, soteen ja sosiaaliturvaan.

Ammattikoulutuksesta ei voida leikata senttiäkään. Opiskelijat ovat jo pidemmän aikaa eläneet tilanteessa, jossa lähiopetusta on monessa opinahjossa aivan liian vähän. Tämä tapahtui jo ennen koronapandemiaa, joka loi vielä oman huonon kierteensä opintielle. Edellinen hallitus palautti osan rahoituksesta, jonka Sipilän hallitus leikkasi, mutta rahoitus on edelleen niukka.

Rakentaminen on Suomen talouskasvun veturi. Veturin on kuitenkin hyvin hankala edes käynnistyä, saati vetää taloutta ylämäessä, jos ammattitaitoisia ja koulutettuja työntekijöitä ei löydy operoimaan sitä.

Jälleen kerran toivon, että menneisyydestä on opittu edes jotain. Jätetään koulutus rauhaan leikkurilta.

Johanna Hellsten, päätoimittaja

Avun ulkopuolella ovat myös ne, joita käytetään hyväksi ”vain vähän”, vahingossa tahallaan. Näihin tapauksiin Rakennusliiton toimitsijat törmäävät työmailla jatkuvasti.

Eduskuntavaalien yksi kuuma teema on ulkomainen työvoima. Kaikki suuret puolueet ovat yksimielisiä siitä, että supistuva Suomen kansa ei pysty säilyttämään hyvinvointiaan, ellemme saa tänne uutta väkeä töihin myös maamme rajojen ulkopuolelta. Keskustelussa ulkomaisesta työvoimasta menee kuitenkin kaksi asiaa sekaisin; pysyvästi Suomeen perheensä kanssa muuttavat ihmiset, jotka tulevat tänne töihin ja rakentamaan yhteistä maatamme sekä erilaiset keikkatyöläiset, lähetetyt työntekijät ja kausityövoima.

Kun esimerkiksi rakennusalalla puhutaan ulkomaisen työvoiman tulon vapauttamisesta ja nopeista maahantuloprosesseista, puhutaan myös siitä EU-maiden ulkopuolelta tulevasta työvoimasta, joka on maassa 3–6 kuukautta. Hyväksikäyttötapaukset koskevat usein juuri heitä, joilla ei ole tietoa tai verkostoja eikä mitään syytäkään muodostaa niitä Suomessa, sillä heidän tarkoituksenaan on mennä takaisin kotiin, kun hommat on tehty. Miten prosessien keventäminen entisestään pystyy takaamaan sen, että näidenkin työntekijöiden työehdot ja -olosuhteet ovat kunnossa? Nythän heitä jo naamioidaan yrittäjiksi kevytyrittäjästatuksella, joten työehtojen valvominen on muuttunut entistäkin hankalammaksi.

Rikosuhripäivystyksen vaalipaneelissa kaikki puolueiden osallistujat olivat liikuttavan samanmielisiä siitä, että työperäiselle hyväksikäytölle pitäisi tehdä enemmän. Poliitikot myös näyttivät varsin hämmentyneiltä siitä, että asialle on siltikin tehty kovin vähän. Työsuojeluviranomaisille annettiin hiukan lisää valtuuksia (ks. sivu 6), mutta alipalkkauksesta ei ole tehty rikosta eikä esimerkiksi ammattiliitoille ole annettu kanneoikeutta. Vaikuttavatko taustalla niin suuret taloudelliset edut ja monimutkaiset riippuvuussuhteet, että yksimielisyydestä huolimatta keskustelemme samasta kysymyksestä seuraavankin hallituskauden jälkeen?

Johanna Hellsten, päätoimittaja

Kyseessä ovat siis ulkomailta työmaille tulleet rakentajat, jotka eivät muka ole työsuhteessa isäntäyritykseen, vaan jokainen on itsenäinen kevytyrittäjä. Heidän ”työnantajiaan” eivät luonnollisesti siis hetkauta työnantajan velvollisuudet eivätkä vastuutkaan. 

Todellisuudessa kyse on kuitenkin työsuhteista, sen toteavat Avin tarkastajatkin. Saman ovat huomanneet useat Rakennusliiton toimitsijat Etelä-Suomen työmailla. Ulkomaalaisista rakentajista on tehty kevytyrittäjiä pakolla, yllätyksenä tai hyväksikäyttäen heidän puutteellista kielitaitoaan tai tietämättömyyttään lain takaamista oikeuksista. 

Rakennusliitto ja Rakennusteollisuus RT ry ovat sopineet jo kevään tes-neuvotteluissa, että työmaiden työsuhteet pyritään rakentamaan nimenomaan työsuhteisiksi, sillä kevytyrittäjyyteen liittyy erilaisia ongelmia. Varsinkin kun kyseessä ovat haavoittuvassa asemassa olevat ulkomaiset työntekijät. Sovitusta huolimatta isojen järjestäytyneiden yritysten työmailla on tavattu runsaasti ulkomaisia kevytyrittäjiä. 

Mikä neuvoksi, kun edes järjestäytyneet toimijat eivät pysty takaamaan yhteisten pelisääntöjen noudattamista? Pitääkö valvontaa lisätä entisestään? Sellaista määrää ei Suomessa ole Rakennusliiton toimitsijoita tai Avin tarkastajia, että he ehtisivät perata jokaisen maamme työmaan läpi. 

Alipalkkauksesta on tehtävä rikos – sillä kyseessä todella on alipalkkaus, kun työsuhde naamioidaan yrittäjyydeksi ja maksetaan vähemmän kuin alan yleissitova tes määrää – ja taloudellisista sanktioista tehtävä niin kovia, että saatu hyöty suhteessa rangaistukseen supistuu. Tällä hetkellä hyväksikäyttö on kannattavaa. 

Myös alan järjestäytyneiden yritysten pitää ryhdistäytyä. ”En tiennyt” ei kelpaa syyksi sille, että kyseenalaisten toimintatapojen annetaan jatkua. Jos meidän toimitsijamme löytävät lyhyellä käynnillä jopa 50 ulkomaalaista kevytyrittäjää, ei se voi olla ylivoimaista rehellisesti toimivien pääurakoitsijoidenkaan johdolle. 

Päätoimittaja

Johanna Hellsten