Näyttelyssä on esillä sekä taidetta että käyttöesineitä. On veistoksia, tauluja, puukkoja ja vieheitä. Pidän käsistään käteviä ihmisiä etuoikeutettuina; he pystyvät toteuttamaan sekä hyödyllisiä asioita että hyödyttömiä, vain kauneuden takia arvokkaita esineitä ja teoksia. Parhaassa tapauksessa nämä kaksi puolta yhdistyvät samassa projektissa.

Isoisäni oli todellinen kädentaitaja. Hän oli timpuri ja puuseppä. Piirsi ja rakensi talon, jossa asun. Mutta hänellä oli myös herkempi, kauneuteen keskittyvä puolensa. Jatkosodan aikana sotilaan elämä oli yhtä pitkää odotusta. Isoisä käytti aikansa kaivertamalla korurasioita isoäidilleni. Hän myös veisti ja koristeli kokonaisen kauniin kapioarkun, joka kuljetettiin paloina rintamalta kotiin Etelä-Suomeen. Haluan uskoa, että käsityöt tekivät isoisälle jotain samaa, mitä ne tekevät minulle; kun kädet liikkuvat, mieli saa hetken rauhaa.

Toisen puolen isoäitini oli nero virkkuukoukun kanssa. Minulla on edelleen tallella erilaiset pitsipeitot, verhot ja pöytäliinat, joita mummi virkkasi reumaisilla käsillään. Oma kärsivällisyyteni ei ikipäivänä riittäisi pikkutarkkaan työhön, jossa pinta-ala on iso. Hänellä oli myös sormissaan kyky tuntea, milloin pullataikina on juuri oikeanlaista.

Kädentaitojen katoamisesta ollaan säännöllisesti huolissaan. Törmään kuitenkin sosiaalisessa mediassa jatkuvasti kuviin mitä hienoimmista käsitöistä, joita tavalliset suomalaiset tekevät luppoaikanaan. Toki katkoksia kädentaitojen siirtymisessä sukupolvelta toiselle on tapahtunut. Suurin katkos lienee tullut silloin, kun suomalaiset alkoivat muuttaa maalta kaupunkiin. Kaupungissa talonmies teki ne työt, jotka maalla vielä osattiin tehdä itse. Pitsiä sai kaupasta.

Siksi ammattikoulutukseen jatkuvasti kohdistuvista leikkauksista pitää olla huolissaan. Ammattikouluun päätyy ihmisiä, jotka eivät ehkä jaksa istua luokassa paikallaan, mutta kun jotain saa tehdä käsillään, syntyy komeaa jälkeä ja nopeasti. Nykyään ei kuitenkaan enää samalla tavalla opita kotona tekemällä, vaan ihmisiä pitää oikeasti kouluttaa. Pelkkä lahjakkuus kädentaidoissa ei enää riitä, lisäksi tarvitaan opettajia näyttämään ja kertomaan, miten työt ja tehtävät tehdään oikein.

Emmehän halua, että meillä tulee pula osaavista ja taitavista käsillä tekijöistä?

Johanna Hellsten, päätoimittaja

Vielä nuoren valtion perustamisvaiheessa sosiaalireformistisilla aatteilla oli tuulta purjeissaan, mutta 20-luvulle tultaessa Suomi – kuten muukin Eurooppa – alkoi siirtyä aatteellisesti oikealle. Katsottiin, että kansakunnan vähäisiä varoja ei tulisi käyttää erilaisiin sosiaalivakuutuksiin ja muihin hömpötyksiin.

Maailmanlaajuinen lama koetteli monia työläisiä koko vuosikymmenen. Palkat tippuivat niissäkin vähissä töissä, joita oli vielä tarjolla. Ammattiliittojen toiminta oli hankalaa ja vuosikymmentä leimasivat väkivaltaisiksikin äityneet työtaistelut. Työnantajat käyttivät enemmin lakonmurtajia kuin sopivat työehdoista ammattijärjestöjen kanssa.

Työsopimuslaki oli annettu vuonna 1922 ja vuonna 1924 annettiin laki työehtosopimuksista. Sen oli tarkoitus lähinnä taata työrauha, mutta lain toteutus jäi vaatimattomaksi. Työnantajapuoli kun tunnusti ammattiyhdistysliikkeen tasavertaiseksi sopijaosapuoleksi vasta tammikuun kihlauksessa vuonna 1940.

Työntekijöiden ja työnantajien välit ovat jälleen kerran kunnolla solmussa, sillä lainsäädännöllä yritetään ohittaa vuosikymmenien sopimuskulttuuri. Työnantajien saneluvaltaa lisätään (potkulaki), ensimmäinen sairaspäivä halutaan työntekijän piikkiin, lakko-oikeuksiin puututaan ja sopiminen paikallisesti halutaan ulottaa sellaisiin työnantajiin, jotka eivät ole järjestäytyneitä sopijaosapuolia.

Lokakuusta asti ay-liike on järjestänyt mielenilmaisuja ja lakkoja, joilla on yritetty kiinnittää hallituksen huomio lainsäädännön epäsuhtaan työntekijäpuolen ja työnantajapuolen välillä – työnantajan eduksi. Työntekijän suojelu on unohtunut lainsäätäjiltä kokonaan.

Mitäs luulette tapahtuvan, kun ensimmäiset isot työehtosopimukset menevät katkolle? Jos olisin ennustaja, sanoisin, että kuohuntaa tulee ja viimeisen puolen vuoden lakkoliikehdintä voi olla pientä siihen verrattuna. Onneksi ay-liike on jo vuosikymmenien ajan ollut sopimiseen taipuvainen ja rauhaisa verrattuna edelliseen 20-lukuun.

Näistä synkistä aatoksista huolimatta toivotan kaikille Rakennusliiton jäsenille mahtavaa 100-vuotisjuhlaa kesäkuussa, nähdään Tampereella ja iloitaan vahvasta liitosta!

Johanna Hellsten, päätoimittaja

Köyhä, mene töihin! Köyhä, muuta halvempaan asuntoon! Köyhä, miksi teit lapsia, jos sinulla ei ole varaa huolehtia niistä! -huudoista täyttyvät sekä sosiaalinen media että sivistyneemmin sanankääntein päivälehtien ja television uutiset. Elämänhallintaneuvoja vähävaraisille antavat ihmiset, jotka eivät ole koskaan kokeneet puutetta, eivätkä näytä edes ymmärtävän, minkälainen asuntorakenne erityisesti niillä paikkakunnilla on, joilla löytyy työpaikkoja.

Erilaisissa laskelmissa arvioidaan, että nämä muutokset tiputtavat 100 000 uutta ihmistä viimesijaisen avun eli toimeentulotuen piiriin. Toisin sanoen sossun luukulle ja monet myös leipäjonoihin. Jo nyt pienyrittäjät valittavat erityisesti palveluiden kysynnän laskusta. Mitenkäs luulette käyvän, kun yhä suurempi ihmisryhmä ei voi käyttää rahaa enää mihinkään muuhun kuin hengissä pysymiseen? Kotimaiselle kysynnälle ei ole edullista, että ihmisillä ei ole rahaa.

Ruuvinkiristys ei toki edes lopu tämän vuoden huhtikuulle. Syksyllä on mahdollisesti edessä tuntuvat leikkaukset ansiosidonnaiseen työttömyysturvaan. Kun leikkaukset kasaantuvat yhä selvemmin yhdelle ja samalle ihmisryhmälle, en pysty edes kuvittelemaan sitä hätää, mitä erityisesti pienipalkkaisissa ja mahdollisesti työttömyyden koettelemissa lapsiperheissä koetaan. On ihme, jos yhteiskuntasopimus ei joudu lopulta koetukselle.

Hallitus (EK, Jope Ruonansuun äänellä), ei näytä haluavan perääntyä piiruakaan. Hallituspuolueiden riveistä on jopa kuulunut yksittäisiä ääniä, jotka uhkaavat ihmisiä vielä pahemmilla leikkauksilla, jos eivät mokomat tottele.

Tuntuu absurdilta, että samaan aikaan ammattiliittojen työntekijöitä ja aktiivisia ammattiliittojen jäseniä haukutaan mafiosoiksi. Ennemminkin maan nykyisen hallituksen puolelta on tullut tarjouksia, joista ei voi kieltäytyä.

Johanna Hellsten, päätoimittaja

Tuulisen alan heilahtelut voivat näkyä lyhyinä – tai pidempinä – työttömyysjaksoina ja hyvinäkin aikoina kahden työmaan välissä voi olla parin viikon tauko. Asfalttia ei levitetä 30 asteen pakkasessa lumen päälle, infratyöt on parempi muutenkin tehdä keväämmällä ja räntäsateella on huono rapata ja maalata talojen seiniä.

Alan heilahtelua tasaa työntekijän näkökulmasta ansiosidonnainen työttömyysturva. Se on mahdollistanut työvoiman joustavuuden suhdanteiden ja kausien sarjassa. Se on myös osaltaan vaikuttanut siihen, että osaava työvoima ei nosta kytkintä koko alalta, kun ala notkahtaa. Rakennusalalla noita isompia ja pienempiä notkahduksia on nähty.

Ansiosidonnaista työttömyysturvaa on leikattu ja leikataan tänä vuonna ennennäkemättömällä tavalla. Työssäoloehtoa on jatkossa vaikea täyttää työuraa aloittaessa tai esimerkiksi pohjoisessa Suomessa, jossa kausi on lyhyempi kuin etelässä. Karenssipäiviä tuli 2 lisää. Lapsikorotuksen poisto osuu kovaa lapsiperheisiin eikä ainakaan helpota Suomessa koko ajan yleistyvää lapsiköyhyyttä. Jo nyt Suomessa joka 9. lapsi elää pienituloisessa perheessä.

Rakennusliiton sosiaalipoliittinen asiantuntija pohtii osuvasti lehden sivulla 17, kuinka erikoista on, että samaan aikaan toivotaan Suomeen lisää lapsia, mutta leikataan tällaisesta, suoraan lapsiperheisiin kohdistuvasta tuesta.

Eikä tässä vielä kaikki. Mikäli seuraava leikkauspaketti menee läpi eduskunnassa, työttömyyden pitkittyminen vain parilla kuukaudella leikkaa ansiosidonnaista 20 prosenttia. Se voi käytännössä tarkoittaa pienipalkkaisemmilla toimeentulon putoamista lähelle peruspäivärahan tasoa.

Miten tämä kaikki vaikuttaa nuoriin, jotka vasta pohtivat opiskelupaikkaa ja tulevaa työuraansa? Miten sinä, rakennusalalla työskentelevä ”myisit” alaa omalle jälkikasvullesi? Toki on totta, että rakennusalan töitä ei helpolla siirretä pois Suomesta ja se työllistää myös tulevaisuudessa, mutta epävarman alan turvana on ollut reilu ansiosidonnainen niitä hetkiä varten, kun se ei työllistäkään.

Paino sanalla ollut.

Johanna Hellsten, päätoimittaja

Työ- ja elinkeinoministeriö uudisti vanhan Ammattibarometrin, jonka avulla on seurattu alueellisesti sitä, miten työpaikat ja tekijät kohtaavat. Ammattibarometrin avulla on voinut tarkastella sitä, onko tietyllä alueella ja jollain alalla työvoiman yli- tai alitarjontaa vai onko tilanne tasapainossa. Ministeriössä herättiin siihen, että kysymys ei ole ihan niin yksinkertainen, vaan barometrin pitäisi pystyä kuvaamaan myös sitä, mikäli ongelmana on työvoiman ja työpaikkojen kohtaanto tai mahdollinen osaamisvaje.

Syntyi uusi Työvoimabarometri. Sen ensimmäisessä julkistuksessa marraskuun lopussa tulokset olivat ajankohtaan nähden sopivan jäätäviä. Barometrin mukaan yksikään alue ei ole tällä hetkellä työvoimapulassa eikä tilanne ole muuttumassa lähitulevaisuudessakaan. Suurin osa alueista kärsii kohtaanto-ongelmasta: avoimia työpaikkoja on edelleen, mutta työttömien työnhakijoiden osaaminen ei kohtaa niiden kanssa. Työttömien määrän arvellaan jatkavan nousuaan.

Monet työpaikat vaativat koko ajan enemmän koulutusta ja uudenlaisia taitoja. Tämä johtaa siihen, että osa työntekijöistä jää tyhjän päälle, kun taas osa työnantajista ei löydä sopivia työntekijöitä. Järkevä ihminen pohtisi ratkaisuksi työvoiman kouluttamista niin, että tämä ammottava kuilu saataisiin täytettyä osaamisella. Järkevää, niin.

Esimerkiksi vihreä siirtymä luo uudenlaisia työpaikkoja rakennusalalle. Iso osa niistä vaatii osaamista, jota monella työikäisellä ei vielä ole. Emme voi odotella, että nyt ammattikoulua käyvät valmistuvat ja saavat kokemusta, vaan meidän pitää pystyä kouluttamaan jo työelämässä oleville uusia taitoja. Siitä hyötyvät sekä työntekijät että yritykset, kohtaanto paranee.

Mitä tekee hallitus? Sen sijaan, että laitettaisiin paukkuja erityisesti koulutukseen, paukut viedään pois ja haudataan kellariin eli aikuiskoulutustuki lakkautetaan. Tämä tuki on ollut muun muassa alanvaihtajille tärkeää, jotta heillä on ylipäätään ollut varaa kouluttautua uudelleen.

Hallitus perustelee toimiaan sillä, että näin työmarkkinoille tulisi 8 000 ihmistä enemmän. Perustelu ei vakuuta. Kumpi on tärkeämpää; huolehtia työvoiman osaamisesta ja jatkuvasta kehityksestä vai saada 8 000 mahdollisesti vanhentunein taidoin äkkiä työmarkkinoille, jotka jumittavat – kas – muun muassa siksi, että työpaikat ja työttömien osaaminen eivät kohtaa?

Jopa pahimpina aikoina koulutus kannattaisi säästää leikkurilta.

Johanna Hellsten, päätoimittaja

1970-luvulle tultaessa tuulen suunta oli muuttunut. Yleisiksi yhteiskuntapoliittisiksi tavoitteiksi nähtiin muun muassa köyhyyden poistaminen, tuloerojen tasoittaminen ja toimeentuloa uhkaavien taloudellisten riskien vähentäminen. Köyhyyden poistaminen edellytti aihetta pohtineen sosiaalihuollon periaatekomitean mukaan, että yhteiskunta omaksuu täyden vastuun vähimmäistoimeentulon turvaamisesta jokaiselle jäsenelleen. Väestön elinolosuhteiden parantaminen katsottiin tärkeäksi arvoksi.

Missä olemme nyt? Heiluri ainakin on heilahtanut takaisin vuosisadan alkuun. Köyhyys ja työttömyys on taas yksilön oma vika. Todennäköisesti laiskuuden ja saamattomuuden takia ja tietysti sosiaaliturva on liian avokätinen.

Ilmoille heitetään sellaisia käsitteitä kuin viimesijaisen toimeentulotuen omavastuuosuus. Mistä omavastuuosuus on tarkoitus ottaa? Sosiaaliturvan vastikkeellisuus vastaa tähän kysymykseen; ihminen voidaan pakottaa töihin, muuten talousruuvia kiristetään entisestään. Jo nyt niin sanottua työkokeilua, jossa töihin mennään 9 eurolla päivässä, käytetään työnantajapuolella härskisti hyväksi. Tätä järjestelyäkö halutaan laajentaa?

Hyvinvointivaltiota nakerretaan pala palalta pienemmäksi, kunnes lopputuloksena on yhteiskunta, jossa jokainen pärjätköön omillaan. Sellainen voi olla myös hyvin vaarallinen ja levoton yhteiskunta. Sosiaaliturvan juuret johtavat edellisen vuosisadan vaihteeseen ja Saksanmaalle. Työväestön pahimpia vallankumousintoja haluttiin hillitä tulemalla valtiovallan tasolta hiukan vastaan työntekijöiden taloudellisten huolien tasaamiseksi. Sosiaaliturvalla on yhteiskuntarauhaa takaava vaikutus.

Ehkä se on päässyt unohtumaan.

Johanna Hellsten, päätoimittaja

Yksi levitysporukan jäsen tokaisi osuvasti, että ”Sitten saa ajella Teslalla reikäisillä teillä ja miettiä miksi kahvi ei pysy mukissa”, viitaten siihen, että monille infra-alan osaajille ei yksinkertaisesti löydy töitä pahimpina talvikuukausina ja työntekijät häipyvät muille aloille, mikäli elannon hankkiminen vaikeutuu tulevina vuosina.

Voin vielä ymmärtää uuden hallituksen tarpeen tiukemmalle taloudenpidolle, mutta en sitä, että tulevaisuuden eväät viedään. Suomen tiestön korjausvelka on jo noin 1,7 miljardia euroa, eikä tuleviin ratahankkeisiin käytettävä raha tuo yhtäkään uutta päällystettyä kilometriä. Kumipyörillä kulkee valtava määrä tavaraa ja ihmisiä nyt ja tulevaisuudessakin, kun liikenne sähköistyy. Sen unohtaminen heikentää maamme logistiikkaa kuoppa kuopalta.

Erityisesti alempi tieverkko rapistuu hälyttävää vauhtia. Siitä saan itsekin nauttia, kun kohti järvenpohjaa painuva Vihdintie katkeaa säännöllisesti joka kevät ja nykyisenkaltaiset vetiset talvet vaikuttavat kuluttavan myös tiepintaan pyöriä murhaavia kuoppia. Kotikaupunkini on ilmoittanut, että rahaa korjaamiseen ei ole, vaikka kyseessä ei ole mikään kärrypolku vaan isossa kaupungissa kulkeva tie.

Investoinnit raiteisiin ovat ilman muuta sekä ihmisten, ilmaston että talouden kannalta kestäviä ja järkeviä ratkaisuja, mutta Suomen kaltaisessa maassa ne eivät riitä liikuttamaan kansaa pitäjästä toiseen ja kodista työpaikoille. Jos nyt samaan aikaan vähennetään entisestään tienpidon määrärahoja ja laitetaan tärkeät infran kausityöntekijät sosiaalitoimiston luukulle, voidaan herätä tilanteeseen, jossa korjaamista on lopulta pakko tehdä mutta tekijät puuttuvat.

Siinä voidaan sitten joukolla kehua itseämme siitä, kuinka hienosti onnistuimme säästämään hevosen ruokinnassa, vaikka hevonen sitten kuolikin, kuten Rakennusliiton vanha varapuheenjohtaja Kyösti Suokas tapasi sanoa.

Johanna Hellsten, päätoimittaja

Ensin poistetaan verovähennysoikeus ammattiliiton jäsenmaksulta. Vaikka monet liitot ovat laskeneet jäsenmaksujaan hyvinkin kohtuulliseksi, olisi naivia uskoa, että päätös ei vaikuttaisi liittojen jäsenmääriin. Pahimmassa tapauksessa se alkaisi pikkuhiljaa laskea järjestäytymisastetta, joka vaikuttaisi seuraavaan kohtaan;

Poistetaan työehtosopimusten yleissitovuus.

Se heikentäisi työntekijöiden mahdollisuuksia sopia kohtuullisista työehdoista, jolloin erityisesti heikommassa asemassa olevat työntekijät tulisivat alttiiksi epäedullisille työehdoille. Työnantajilla olisi suurempi valta määrittää työehdot yksipuolisesti.

Avataan paikallinen sopiminen ihan kaikille yrityksille.

Työntekijäpuolella ei olisi enää voimakasta vastapoolia ja jos lakko-oikeuttakin olisi kavennettu, mahdollisuudet vaikuttaa millään tavalla työnantajien saneluun olisivat varsin heikot. Joukkovoima ja sen kautta lakkoase on työvoiman vahvin tae tasapuolisista neuvotteluasemista.

Sitten poistetaan työvoiman saatavuusharkinta.

Työvoiman saatavuusharkinnalla pyritään tasapainottamaan työvoiman tarpeet ja suojella kotimaista työvoimaa epäreilulta kilpailulta. Vaikka järjestelmä ei toimi täydellisesti, se kuitenkin suojaa erityisesti matalapalkka-aloja hillitsemättömältä ulkomaisen työvoiman tulvimiselta työmarkkinoille.

Kun yleissitovia työehtosopimuksia eikä saatavuusharkintaa enää ole, mikään ei estä yrityksiä tuomasta Suomeen työntekijöitä kolmansista maista niillä työehdoilla, jotka sattuvat hotsittamaan. Maista, joissa 2 euronkin tuntipalkka tekee miehestä tai naisesta rikkaan. Suomalaiset työntekijät joutuisivat kilpailemaan työpaikoista alhaisemmilla palkkavaatimuksilla tai heikommilla työehdoilla.

Lopuksi heikennetään sosiaaliturvaa.

Työtätekevän turva, ansiosidonnainen työttömyyspäiväraha, sen suuruus ja kesto estävät oikeiston mielestä suomalaisia menemästä nopeasti uusiin töihin, mikäli he jäävät työttömäksi. Lyhennetään sitä ja heikennetään sen tasoa.

Siinä vaiheessa meillä on edessä tilanne, jossa töihin on pakko mennä, lähes millä työehdoilla tahansa. Työnsyrjässä on myös roikuttava, vaikka työntekijää kohdeltaisiin kuinka huonosti ja palkka ei riittäisi mitenkään edes normaaliin elämiseen.

Tervetuloa ”amerikkalainen” unelma.

Johanna Hellsten, päätoimittaja

Kesätyö- ja harjoittelupaikkojen saaminen on vaikeutunut, talotekniikka-alan yritykset ovat huolissaan alan tutkintojen laadusta, vastavalmistuneiden on vaikea saada työpaikkaa työmailla muuta kuin ryhtymällä kevytyrittäjiksi ja ammatillisen koulutuksen rahoitus on mahdollisesti karkaamassa yliopistojen puolelle tulevassa, todennäköisesti niukemmassa valtion budjetissa.

Olen kirjoittanut rakentamisesta tai sitä sivuten jo pian parikymmentä vuotta. Huomaan palaavani tiettyyn teemaan uudelleen ja uudelleen: meidän pitäisi tehdä kaikkemme, etteivät suuren 1990-luvun laman seuraukset toistu, eikä pelkästään sen dramaattisilla vaikutuksilla huono-osaisuuteen ja vielä tähänkin päivään säteilevään kärsimykseen monessa perheessä. Lama teki rakennusalalle kadotetun sukupolven, joka ei päässyt valmistuttuaan töihin tai menetti jo olemassa olevan työpaikkansa, eikä koskaan enää palannut alalle. Niitä osaajia yritettiin etsiä joka kiven alta 2000-luvun lopun nousukauden aikana. Turhaan.

Pahat merkit ovat taas ilmassa. Hallitusneuvottelut saattavat olla käytynä, kun tämä lehti ilmestyy, mutta päätellen kokoomuksen esittämistä kysymyksistä tuleville hallituskumppaneille, äärimmäistä niukkuutta on taas luvassa. Valtionvarainministeriön ennen vaaleja esittämien 6 miljardin leikkaustarpeiden on nyt paljastettu vaativan leikkauksia koulutukseen, soteen ja sosiaaliturvaan.

Ammattikoulutuksesta ei voida leikata senttiäkään. Opiskelijat ovat jo pidemmän aikaa eläneet tilanteessa, jossa lähiopetusta on monessa opinahjossa aivan liian vähän. Tämä tapahtui jo ennen koronapandemiaa, joka loi vielä oman huonon kierteensä opintielle. Edellinen hallitus palautti osan rahoituksesta, jonka Sipilän hallitus leikkasi, mutta rahoitus on edelleen niukka.

Rakentaminen on Suomen talouskasvun veturi. Veturin on kuitenkin hyvin hankala edes käynnistyä, saati vetää taloutta ylämäessä, jos ammattitaitoisia ja koulutettuja työntekijöitä ei löydy operoimaan sitä.

Jälleen kerran toivon, että menneisyydestä on opittu edes jotain. Jätetään koulutus rauhaan leikkurilta.

Johanna Hellsten, päätoimittaja