On ihmeellistä, että tässä taloustilanteessa vanhaa kunnon kolmikantaa ei kaiveta esiin. Työntekijöiden, työnantajien ja valtiovallan yhteistoimilla on ennenkin tasattu talouden aallokkoa. Viime aikojen tapahtumat ovat alkaneet näyttää sen, että EK:n vetäytyminen yhteisestä neuvottelupöydästä ei ollut viisas veto.

Nähdäkseni meillä on ollut työmarkkinoilla pitkästä aikaa todella vakava häiriötila, joka ei näytä ratkeavan liittokohtaisilla neuvotteluilla. Teknologiateollisuuden jakautuminen kahtia aloitti kummallisen työmarkkinakierroksen, jossa aiemmin isommassa pöydässä sovitut asiat vietiin työpaikkatasolle. Teollisuusliitolle parin sadan eri työehtosopimuksen neuvotteleminen kävi varmasti työstä, mutta tuskin se on ollut herkkua pienille yrityksillekään, joista monessa ei ole varsinaista työehtosopimusosaamista.

Sitten UPM:n sooloilu aiheutti pitkän ja kaikille osapuolille kalliin työtaistelun, joka yhdessä Ukrainan sodan kanssa vei paperitkin kirjoitushaluisten toimittajien näpeistä. Julkisella sektorilla neuvottelut tahmasivat niin pahasti, että osassa kouluista opettajat olivat lakossa. Vaikka iso osa sopimuksista saatiin lopulta maaliin, hoitoalan jumi ei näytä ratkeavan, vaikka Kuntatyönantajat kuinka syyttäisivät sairaanhoitajia vastuuttomiksi.

Ei tällainen talouden ja työmarkkinoiden turbulenssi voi olla kenenkään etujen mukaista.

Varsinkin pienituloiset kärsivät ruoan, polttoaineiden ja sähkön hallitsemattomasta hinnannoususta. Yritykset kärsivät, kun kansalla ei ole varaa kuluttaa. Tällä menolla seuraavat eduskuntavaalit ovat ”bensavaalit”, jotka marssittavat johtoon sellaisen hallituskoalition, joka ainakaan historiassa ei ollut palkansaajien ja työttömien ylin ystävä.

Minulla ei ole harhakuvitelmaa siitä, että tupo-ratkaisut olisivat olleet mikään autuaaksi tekevä taikatemppu, mutta minulla on edelleen vankka usko siihen, että sopimusyhteiskunnassa vielä henki pihisee. Jossain siellä kaiken uhon alla.

Rakentaminen on edelleen raskasta fyysistä työtä. Vaikka nosturit nostavat, kuormaajat kuormaavat ja kurottajat kurottavat, on rakentamisen keskiössä edelleen ihminen, joka omaa fysiikkaansa rasittaen rakentaa meille teitä, koteja, varastoja ja liikerakennuksia. Korkeimmat työkyvyttömyyseläkkeiden kustannukset ovat edelleen rakennusalalla. Mikä niihin johtaa? Ihmisen fyysinen kuormittuminen.

Selkä, olkapää, polvet, iho, hengitystiet. Siinä lastenlorumaista listaa rakentajien vaivoista, jotka johtuvat altistumisista ja kuormituksista ja joillakin johtavat työkyvyttömyyteen jo viidenkympin jälkeen. Eläkepäiviään viettävälle jää työurasta muistoksi kivulias loppuelämä. Pahimmassa tapauksessa tämä elämä myös jää lyhyemmäksi kuin kevyempää työtä tehneillä.

Tuorein ammattitautitilasto paljastaa, että rakentajilla on kaikista työntekijöistä eniten diagnosoituja ammattitauteja. Vaikka ammattitautidiagnoosien määrä koko työtätekevässä väestössä on laskusuuntainen, ei ykkössija tällä listalla tunnu hyvältä, mutta ei myöskään yllätä. Paljon olisi vielä tehtävissä, jotta rakentajat säilyisivät ehjänä työssä.

Tähän ehjänä säilymiseen liittyy koko EU-alueen laajuinen projekti, jolla pyritään vähentämään fyysistä kuormitusta rakennusalalla. Suomalaisten asiantuntijoiden mukaan on monia hyviä tapoja vaikuttaa siihen, miten raskasta työ on ja mitä se tekee kropalle. Muun muassa työmaiden suunnittelu järkevästi siten, että turhaa kanniskelua ja huonoja työasentoja olisi mahdollisimman vähän, työn tauotus urakkakiireistä huolimatta, mahdollisuus palautua fyysisestä rasituksesta jo työpäivän aikana, ei vasta sen jälkeen, oikeanlaiset välineet jokaiseen työhön ja niin edelleen. Avin työsuojelutarkastajat käyvät läpi työmaita kevään ja kesän aikana keskittyen työn fyysiseen kuormitukseen.

Rakentajat tarvitsevat enemmän työhyvinvointia, vähemmän kuvitelmia siitä, että kovat jätkät ja mimmit jaksavat painaa, vaikka mikä olisi. Viisaat yritykset tekevät sen eteen paljon, sillä kun käydään kilpailua osaajista tilanteessa, jossa heistä on pulaa, voittavat ne yritykset, joissa työntekijät viihtyvät ja voivat hyvin. Sekä ylä- että alapäästä.

Johanna Hellsten, päätoimittaja

Suomalaiset ovat ottaneet ennennäkemättömällä tavalla ukrainalaisten hädän omakseen. Tavalliset kansalaiset osoittavat mieltään, keräävät avustustarvikkeita ja lahjoittavat rahaa Venäjän hyökkäyksestä kärsivään maahan. Yritykset ovat lähteneet mukaan kovempiin pakotteisiin, kuin mitä pitkään aikaan on millekään maalle kohdistettu. Kansainvälinen ay-liike on ilmaissut solidaarisuutensa sekä rahallisena että henkisenä tukena.

Suomi on myös – muiden Euroopan maiden tapaan – ottamassa sotaa paenneita ukrainalaisia turvaan. Sosiaalinen media on täyttynyt tarjouksista majoittaa tulijoita ja elinkeinoelämä on polkaissut EK:n johdolla käyntiin projektin, jolla ukrainalaisille saadaan työpaikkoja. Työ on monelle olennainen osa identiteettiä, edellytys sille, että tuntee olevansa arvokas ja tarpeellinen.

Kuinka pitkälle suomalaisten rakkaus ukrainalaisia kohtaan kantaa? Kauanko kestää, että me hiukan unohdamme ja ärrymme taas, kun kaupassa kuuluu vieraita kieliä?

Suomessa on jo tuhansia ukrainalaisia töissä esimerkiksi maatalous- ja rakennusalalla. Maataloudesta en tiedä, mutta rakennusalasta tiedän sen verran, että alallamme on jo perinnettä ukrainalaisten työntekijöiden hyväksikäytöstä. Teetetään ilmaisia lauantaitöitä ”harjoitteluna”, tehdään työntekijöistä kevytyrittäjiä heidän tietämättään, maksetaan alipalkkaa ja rikotaan työaikalainsäädäntöä. Rakennusliitolla saisi olla kolminkertainen määrä työntekijöitä, jotta jo nykytilanteessa olisi jotain mahdollisuuksia auttaa kaikkia hyväksikäytön kohteeksi joutuneita ulkomaisia työntekijöitä.

Hyväksikäyttäjät hierovat rasvaisia käsiään, kun Suomeen saapuu tuhansia hädänalaisia ihmisiä, joiden kielitaito ja tietämys ei välttämättä suojaa heitä riittävästi kepuliyrittäjiltä. Ukrainasta paetaan sotaa ja hirmutekoja, mukana mahdollisesti vain reppu ja lapset. Vailla tietoa tulevaisuudesta.

Rakennusliitolla on vahva ketju luottamus- ja yhteyshenkilöitä työmailla. Luottamusmiehillä on laajat tiedonsaantioikeudet, joita uusi tessi vielä entisestään parantaa. Tulevien kuukausien aikana ihan jokaisen on syytä pitää silmänsä auki työmaalla; ei ole rakennustyöntekijöiden eikä sotaa paenneiden etu, että ”uutta työvoimareserviä” otetaan käyttöön epäreiluin työehdoin. Sitä eivät ansaitse ukrainalaiset eivätkä liiton uskolliset jäsenet.

Saan jatkuvasti kuulla liiton toimitsijoilta, kuinka taas on joku työmaa, jolla ulkomaalaisten työntekijöiden palkkaus, työajat ja muut työehdot eivät noudata alan yleissitovia työehtosopimuksia. Myös työsuojeluviranomaisten tarkastusraporteista käy ilmi, kuinka osa yrittäjistä viis veisaa yhteisistä pelisäännöistä ja saa Suomen lainsäädännön takia siitä – ei edes läppäisyä sormille – vaan toimintaohjeen. Toimintaohje on käytännössä ”soosoo, älä tee enää noin vaan tee näin”. Mitään todellista merkitystä sillä ei ole epärehellisen toimijan kannalta. Ohjetta voi rikkoa aina uudestaan eikä siitä tule kummempia seuraamuksia.

Samaan aikaan taustalla on käynnissä sekä lainsäädännön että viranomaisten toimintakulttuurin muutos; ulkomaisen työvoiman tuloa Suomeen halutaan helpottaa ja prosessia nopeuttaa. Sekä yritykset että hallitus kertovat meille, että moneen työhön ei yksinkertaisesti riitä kotimaisia työntekijöitä ja tilanne pahenee tulevaisuudessa, sillä uusia suomalaisia syntyy liian vähän. Näin voi hyvin ollakin, mutta työvoiman tarve ei voi olla peruste kaksien työmarkkinoiden ylläpidolle, jossa maahan tuotetaan halpaa työvoimaa, jonka oikeudet eivät toteudu.

Tällä hetkellä meillä puretaan alkupään valvontaa kovaa vauhtia samaan aikaan kun loppupään valvonta ja sanktioimismahdollisuudet eivät riitä. Alipalkan maksamista ei ole edelleenkään kriminalisoitu, eikä työsuojeluviranomaisille ole annettu laajempia toimivaltuuksia tuntuvampien seurausten antamiseen. Yleissitovien työehtosopimusten noudattamista valvovat pääosin ammattiliitot, joiden tärkein tehtävä on omien jäsentensä palveleminen, ei ulkomaalaisen työvoiman palkkojen valvonta. Silti myös ammattiliittojen jäsenet kärsivät, sillä rakentamisen logiikka näyttää menevän niin, että ostetaan, mistä halvimmalla saadaan.

Ulkomaalaislain muutosesitys on lähtenyt lausunnoilla tammikuun lopussa. Myös siinä pyritään yksinkertaistamaan ja nopeuttamaan Suomeen töihin tuloa. Lakiluonnoksessa on kiinnostava ajatus ulkomaista työvoimaa käyttävien yritysten sertifioinnista. Todista, että hoidat hommat vastuullisesti ja läpinäkyvästi, saat sertifikaatin, jonka avulla prosessi on vastaisuudessa kevyempi. Huijaa, venkuloi, mählää ja jää kiinni, sertifikaatti lähtee ja elämästä tulee taas hankalampaa. Tämäkin systeemi toki nojaisi siihen, että jälkivalvonnassa pystytään saamaan väärin toimivat yritykset kiinni, mutta ainakaan nykyisen kaltainen järjestelmä ei toimi reilun työelämän takaajana riskialoilla, joihin rakennusala kuuluu.

Systeemi, joka ei toimi, pitääkin purkaa, mutta tilalle pitää rakentaa parempi kaikkien kannalta; myös toimeentuloa Suomesta etsivän ulkomaalaisen työntekijän.

Suomen Mielenterveys MIELI ry:n mukaan korona-aika on synnyttänyt vakavaa ”mielenterveysvelkaa”. Vielä tänä syksynä se ei kuitenkaan ole näkynyt itsemurhien määrän nousuna, mutta yhdistyksen teettämän kyselyn mukaan jo yli puolet nuorista aikuisista (18–34-vuotiaat) kokee, että epidemia on vaikuttanut kielteisesti heidän mielenterveyteensä.

Pelkkä korona ei kuitenkaan ole yksin syypää suomalaisten pahaan oloon. Työterveyslaitoksen mukaan mielenterveyden häiriöistä johtuvat pitkät sairauspoissaolot ovat nousseet 43 prosenttia jo vuosien 2016–2019 välillä. Suomessa osa ihmisistä voi todella pahoin. En oikein usko, että tästä kriisistä selvittäisiin perinteisellä sauna, viina ja terva -metodilla.

Työyhteisön tuella on tärkeä merkitys sekä siinä, että mielenterveyden ongelmat huomataan ajoissa, että siinä, miten ihminen joko pystyy työskentelemään, kun mieli järkkyy tai pääsee takaisin työn syrjään kiinni, jos on joutunut ottamaan huilitaukoa. Työkaverit ovat työnantajan lisäksi tärkeä osa yhteisöä, joka seisoo rinnalla silloin, kun kaikki ei ole hyvin. Ymmärrys ja reilu meininki työtovereiden taholta auttaa myös pienemmissä murheissa.

”Työmaalla tehdään töitä eikä jauheta paskaa” ei enää päde. Jo alkusyksystä minulle kerrottiin, että osa työmaiden yhteyshenkilöistä toimii luottamusasemansa lisäksi psykologina. Ihmisen on ehkä helpompi kertoa murheitaan henkilölle, joka auttaa muissakin asioissa, luottohenkilönä. Luottamus ja hyvä yhteishenki mahdollistaa sen, että ei aina tarvitse olla vahva.

Kun tähän joulun aikaan kuuluu se kuuluisa hyvä tahto, kannustan kaikkia kysymään työkaverilta oikeasti, mitä sulle kuuluu? Jos vastauksena tulee se tyypillinen ”eipä tässä mitään”, hyvä niin. Mutta joskus se saattaa olla kysymys, jota on oikeasti kaivattu ja tarvittu.

Tämä osaavan työvoiman kysyntä on monimutkaisempi asia, sillä työnantajapuoli ei voi pestä käsiään kysymyksen ratkaisusta. Osaavaa työvoimaa syntyy kouluttamalla ja antamalla oppimismahdollisuuksia myös oikeassa työpaikassa. Rakennusalalla on siirrytty yhä pidemmälle projektinjohtomalliin, jossa pääurakoitsijan omia työntekijöitä on työmaalla kolme ja kaikki mahdolliset työt on ulkoistettu aliurakoitsijoille monimutkaisiin ketjuihin. Vuokratyötä käytetään vuosi vuodelta enemmän.

En halua demonisoida vuokratyötä. Sille on aikansa ja paikkansa rakentamisessa. Se ei kuitenkaan sellaisenaan luo kunnollista oppimisväylää nuorille ammattikoulusta valmistuneille, sillä sen liiketoimintalogiikkaan istuu huonosti esimerkiksi työssäoppimisen kannalta olennainen ohjaus.

Olen käynyt tänä syksynä kolmella työmaalla seuraamassa, miten opintopolku voi toimia. Edellisessä lehdessä kerroin rovaniemeläisellä Temotek Oy:n työmaalla työskentelevästä oppisopimuskoulutettavasta ja hänen ohjaajastaan. Tässä numerossa esittelen kaksi YIT:n työmaata, joilla on käytössä mestari-kisälli-malli, jossa kokenut ohjaaja opettaa nuorta alan tavoille ja taidoille kädestä pitäen.

Näiden juttujen pihvi on siinä, että jollakin on aikaa opettaa nuorelle käytännön rakentamista. Niitä yhdistää myös se erityinen suhde, joka ohjaajan ja ohjattavan ja oikeastaan koko työyhteisön välille syntyy. Palataan hiukan lähemmäksi vanhaa maailmaa, jossa apupojasta noustiin koko työyhteisön tuella varmaksi osaajaksi.

Tiedän, nykyrakentamisen aikataulu- ja tulospaineet tekevät tällaisesta oppimisesta aluksi kallista työnantajalle. Mutta olisiko mahdollista, että näin syntyisi myös sitoutuneita työntekijöitä, kovan luokan ammattilaisia, ja alan imagoa parantavia kokemuksia rakentamisesta?

Laki sallii EU- ja ETA-alueen ulkopuolelta lähetettyjen työntekijöiden työskentelyn Suomessa EU-lähtömaan työluvalla, mutta monessa selvityksessä on käynyt ilmi, että toisesta maasta lähetetyt EU- ja ETA-alueen ulkopuoliset työntekijät ovat alttiimpia erilaiselle hyväksikäytölle ja huonommille työehdoille. Hyvä kysymys toki on, eikö tosiaan koko Euroopasta löydy työvoimaa pienen Suomen rakennustyömaille? On kuitenkin jo askel eteenpäin, että tulijoiden paperit ovat täällä myönnettyjä, jolloin yksi epäselvä nivelkohta on hiukan vähemmän epäselvä.

Isot pääurakoitsijat ovat monessa kohden niitä, joilla on valtaa muuttaa asioita. Ne voivat vaatia sopimuksissa aliurakoitsijoilta paljon tiukempia kriteereitä, kuin mitä jokseenkin löperö lainsäädäntö vaatii. Tällainen työlupavaatimus on hyvä alku. Pääurakoitsija voi myös rajata, kuinka pitkiä aliurakointiketjuja työkohteessa sallitaan. Näin tekevät muun muassa NCC ja Skanska.

Myös työn tilaajilla olisi valtaa parantaa asioita, mutta löytyykö halua? Kuten Rakennusliitto kuntavaalien alla muistutti, kunnat ja kaupungit rakentavat meidän verovaroillamme. Tällöin vähimmäisvaatimuksena pitäisi olla rakennusprojektien toteutuksen sosiaalinen kestävyys. On noloa, että julkisten rakennuttajien työmailta tavataan työluvattomia ja alipalkattuja työntekijöitä, kun tilaaja on laukannut halvimman hinnan perässä.

Kunnollisia palkkoja ja työolosuhteita ei pitäisi kuitenkaan jättää yritysten tai yhteisöjen omantunnon varaan. Noin alkuun lainsäätäjä voisi aloitella alipalkkauksen kriminalisoinnista, todellisen ketjuvastuun säätämisestä pääurakoitsijoille ja nopeiden sanktiomaksujen määräämisoikeudesta viranomaisille, jotka törmäävät väärinkäytöksin työmailla.

Saa suorittaa.

Olemme saaneet lukea pitkin kesää uutisia varsinaisesta buumista. Sellaisesta, mitä ei ole nähty vuosikausiin. Suunnilleen jokainen tontinkulma on myyty uusien omakotitalojen rakennuspaikaksi. Pientalotehtaat käyvät täydellä teholla ja silti suosituimpia talomalleja voi joutua odottamaan marraskuulle asti.

Buumi ei rajoitu pelkkään uudisrakentamiseen, vaan myös vanhaa korjataan. Terassilaudat on myyty loppuun, kattoja nakutellaan uuteen kuosiin ja kirvesmiehillä olisi enemmän töitä kuin vuorokaudessa on tunteja niiden tekemiseen.

Samainen iltakävelijä pääsee valitettavasti näkemään myös ilmiön huonon puolen; pientalotyömaiden työturvallisuuspuutteet. Pientalorakennuttamisessa tilaaja on amatööri, jolla saattaa olla hyvin hatara käsitys siitä, miltä turvallinen työmaa näyttää. He ovat erilaisten pienten rakennusfirmojen armoilla. Ihan kaikki näistä firmoista eivät välitä työturvallisuudesta. Työntekijöille ei ole hankittu asiallisia varusteita, sosiaalitila on viereinen metsikkö. Kattotyömaalla ei ole rakennettu putoamissuojauksia, eikä työntekijöitä pidä katolla mikään muu hyvä tuuri. Tellingit on rakennettu muutamasta laudanpätkästä ja kulku ylös tapahtuu pitkin nojatikkaita. Hionta- ja purkuhommissa ei näy yhtä ainoaa hengityssuojainta eikä kohdepoistoa.

Työsuojeluviranomainenkin on huomannut pientalotyömaiden puutteet ja julkaisi Pientalorakentajan työturvallisuusoppaan kesäkuussa. Valitettavasti näyttää kuitenkin siltä, että opas on jäänyt monelta lukematta.

Koska pientalotrendi ei lähde tästä ehkä ihan heti laskemaan, olisi tässä nyt näkyvän, pientalorakentajille suunnatun kampanjan paikka. Tietämättömyys ei saa maksaa ihmishenkiä.

Kun rakennusalan yritykseen tehdään tarkastus, on tarkastajalle toimitettava muun muassa selvitys tehdyistä työtunneista – joiden perusteella voitaisiin esimerkiksi selvittää, onko maksettu palkka ollut tessin mukainen. Jos sitä ei siinä heti löydy, se pitää toimittaa jälkikäteen. Tämä voi kestää kuukausia, jos yrityksen intresseissä ei ole sellaista toimittaa. Pahimmassa tapauksessa työmaa on jo valmis ja perävalot näkyvät.

Entä jos tällaisia selvitysten aikarajoja kiristettäisiin lainsäädännön keinoin? 3 päivää aikaa ja sitten alkaa juosta tuntuva sakko. Mahdollistaisiko se jämäkämmän puuttumisen työsyrjintään?

Myös jo pitkään puheiden tasolla ollut ajatus tarkastajien määräämistä nopeista sanktioista esimerkiksi sosiaalitilojen puutteiden vuoksi voisi motivoida alaa hoitamaan asiansa kuntoon, sillä muuten tulisi kallis lasku. Yhdenkin helsinkiläisen julkisen rakennuttajan ja ison urakoitsijan pyörittämällä korjaustyömaalla saatiin odottaa sosiaalitiloja viime vuoden elokuusta tälle kesäkuulle. Eikö jossain vaiheessa olisi jo pitänyt uhkasakon juosta?

Korona-aikana tarkastuksia on tehty paljon myös etänä, asiakirjatarkastuksina. Kun jossain vaiheessa siirrytään kohti normaalia, en toivo, että yhtäkään työmaata enää tarkistetaan muuten kuin käymällä paikan päällä. Olosuhteista ei saa kunnollista kuvaa näkemättä tilannetta Tämä ei varmastikaan jää pysyväksi käytännöksi.

Osasta tarkastusten hampaattomuudesta ay-kenttä – yhdessä lähes kaikkien puolueiden ja sosiaali- ja terveysministeriön kanssa – saa syyttää myös itseään. Me olemme vaatineet enemmän tarkastuksia ja se näkyy työsuojelun strategiassa; korostetaan määrää laadun kustannuksella. Kunnolla mietittyihin ongelmakohtiin kohdistetut laajemmat ja perinpohjaisemmat tarkastukset sekä välitön reagointi saatuihin ilmiantoihin voisivat kokonaisuuden kannalta olla järkevämpää kuin vaatia lisää tarkastajia ja lisää tarkastuksia.