Brysselissä päämajaansa pitävään federaatioon kuuluu 77 liittoa 36:a maasta, yhteensä noin 1,5 miljoonaa jäsentä, ja se on Euroopan ammattiyhdistysliikkeen keskusjärjestö ETUC:n jäsen. Helsingin kokouksessa oli poikkeuksellisen hyvä henki, josta vakiintui nimike ”Helsinki Spirit”.

Ei muuten ole ihan helppoa löytää 77 liiton yhteistä tahtotilaa. Jäsenvaltioissa on hyvinkin erilaiset lähtökohdat, kulttuuritaustat ja lainsäädännöt. Pohjoismaissa olemme tähän asti voineet olla ylpeitä hyvinvointivaltioistamme ja pohjoismaisesta mallista, jossa työmarkkinaosapuolet luontevalla tavalla osallistuvat päätösprosesseihin. Muitakin malleja on. Itä-Euroopassa ammattiliittoja ei kuulla, ei edes, kun pöydällä on jäseniä suoraan koskevia asioita. Työlainsäädännöstä, työsuojelusta, eläkkeistä ja koulutuksesta päättävät muut kuin työntekijät itse. Keski-Euroopassa taas nähdään kaduilla ja toreilla säännöllisesti mielenosoituksia. Sitä pidetään aivan normaalina tapana viestittää päättäjille ongelmista ja muutostarpeista.

Niinpä syyskuussa EFBWW järjesti ison mielenosoituksen Strasbourgissa. Vastavalitun Euroopan parlamentin ensimmäistä istuntoa edeltävänä päivänä kokosimme voimat kuljetusalojen ja elintarviketyöntekijöiden kanssa. Paikalle pääsi yli 700 ihmistä eri puolilta Eurooppaa. Norjastakin saapui 20:n hengen delegaatio rakentajia, koska he halusivat tuoda tietoon sen, että Norjan kansallisia toimenpiteitä harmaan talouden taistelua vastaan parhaillaan kyseenalaistetaan EU:n suunnalta.

Toistakymmentä meppiä, parlamentin työllisyyden- ja sosiaaliasioiden valiokunnan puheenjohtaja Li Andersson mukaan lukien, oli kuuntelemassa. Viestimme heille on selkeä; haluamme, että työelämän rikollisuudelle ja työntekijöiden hyväksikäytölle tehdään jotain. Kampanjan nimi on suomeksi ”Rajoitetaan alihankintaketjuja”. Rakennusalan pitkät ketjut mahdollistavat kaiken sen, mitä työmailla valitettavasti tapahtuu, alipalkkausta, ylipitkiä työpäiviä, työympäristörikoksia, ihmiskauppaa. Tilaajat ja pääurakoitsijat sulkevat silmänsä siltä, miten alempana ketjuissa toimitaan. Tärkeintä on alhainen hinta, ikävä kyllä, myös julkisessa rakentamisessa.

Keskitymme nyt Euroopan tasolla kertomaan, että tarvitaan lainsäädäntöä, jolla asiat saadaan paremmalle tolalle. Vaikka tuntuu kaukaiselta ajatukselta, on täysin mahdollista rajoittaa alihankintaketjujen määrää laillisin keinoin. Näin on jo tehty joissakin valtioissa, Italiassa, Espanjassa ja joissakin Euroopan kaupungeissa. Myös henkilöstövuokrausyritysten käyttö voidaan kieltää, kuten Saksassa.

EFBWW tavoittelee vuokrausyritysten kieltoa sellaisissa tilanteissa, joissa työntekijöitä lähetetään toisiin maihin työhön. Näin oli alun perin suunniteltukin, kun työntekijät saivat alkaa liikkua vapaasti Euroopassa, että ammattilaiset, osaajat, liikkuvat vapaasti, kun tarvetta toisessa maassa on. Ei ollut tarkoitus, että työntekijöiden lähettämisestä tulisi rikollisten liiketoimintamalli.

Lopuksi vielä mielenkiintoinen näkökulma; olisiko syytä pohtia sitäkin, että Euroopan kansalaisille pitää taata oikeus ja mahdollisuudet pysyä kotiseuduillaan? Näin kirjoittaa vastikään julkaistussa raportissaan Enrico Letta, entinen Italian pääministeri, sosiaalisen EU:n asiantuntija. Letta matkusti kaikissa jäsenvaltioissa ja tapasi kansalaisyhteiskuntaa, työmarkkinaosapuolia, mahdollisimman laajaa yleisöä, kootessaan asiakirjaansa. Kerran hän törmäsi mieheen, joka kysyi, miksi aina kehutaan sitä, että EU:n alueella ei enää tarvitse passia. Mies sanoi, että häntä ei yksinkertaisesti kiinnosta matkustaminen, hän haluaa pysyä kotonaan. Työ ja onnellinen elämä pitäisi löytyä kotikonnuilta, niinkin Eurooppaa pitää muistaa kehittää.

Eurooppalainen yhteistyö voi olla monimutkaista ja kärsivällisyyttä todella vaaditaan. Mutta tällä hetkellä on positiivinen virtaus. Monet asiat etenevät rakentajien kannalta hitaasti mutta hyvin. EFBWW:ssä sanotaan, että Helsingin hengen mukaan.

Teksti: Nina Kreutzman, Rakennusliiton kansainvälisten asioiden asiantuntija

Uutisissa kerrottiin juuri, että Wolt-lähetit ovat alkaneet järjestäytyä. Uuden ammattiosaston (PAM Couriers) puheenjohtaja totesi, että pärjätäkseen on nykyisin tehtävä vähintään 12-tuntisia työpäiviä. Tyypillinen tienesti on silloin 75 euroa. Se on kuulemma liian vähän.

Wolt laski taannoin yksipuolisesti liksoja eikä ole heltynyt vaatimuksiin. Kyse kun on matalan katteen toiminnasta, jonka on oltava liiketaloudellisesti kannattavaa. Puhkikulunut keissi: työn ja pääoman välinen ristiriita?

Wolt on alustatalouden suomalainen sankaritarina. Kolmisen vuotta sitten uutisoitiin 7 miljardin kauppahinnasta, kun yhtiö myytiin yhdysvaltalaiselle teknologiajätille. Luonnollisesti kyse oli alustasta algoritmeineen, ei pelkästään pizzatoimituksista. 

Wolt teki viime vuonna 106 miljoonan liikevaihdolla 579 miljoonaa tappiota. Kasvuyrityksen kohdalla pitää tietenkin nähdä, että panostukset nostavat myyntivolyymit kymmeniin miljardeihin. Ja tappiot käännetään voitoiksi.

Kohtalonkysymykseksi on kannattavuuden osalta esitetty se, katsotaanko lähetit (kevyt)yrittäjiksi vai työntekijöiksi. Toimitusjohtaja Tony Xu kiisti arvion ja kertoi, suurin osa haluaa tehdä vain pari keikkaa viikossa ja lähetteihin kuuluu myös opettajia, lääkäreitä ja olympiaurheilijoita. Kaikki perustuu yksilön omaan haluun tehdä työtä vapaammin. Ulos ikkunasta katsellessa luotuun mielikuvaan ei toistaiseksi pysty täysin eläytymään.

Turha meikäreiän on vähätellä miljardi-idean näppäryyttä tai epäillä rahamiesten tuottolaskelmia, mutta jotain nyrjyä tarinassa on. Eikä huolta vähennä se, että lähetit on meillä jo katsottu yrittäjiksi vain siksi, että voivat erikseen kuittaamalleen vartin reissulle (á 3,20€) ottaa – kaiketi sattumalta saapuvilla olevan – sijaisen ilman, että täytyy yhtiöstä lupaa kysellä. Raskaaksi menee, jos alkaa vielä pohtia kuka kenenkin sosiaalivakuuttamisesta silloin maksaa, jos maksaa.

Wolt on myös aloittanut kumppanuuden Klarnan kanssa. Klarna on digiturvalliseksi mainostettu maksunvälityspalvelu, mutta oikeasti myös luottolaitos. Ansaintalogiikka on korko. Klarna kertoi äskettäin irtisanovansa yli puolet työntekijöistään ja korvaavansa nämä tekoälyllä. 

Klarnan avulla voi nyt ”woltata” ruokaa, vaikka tili on tyhjä. Maksaa kebabit 30 päivän päästä. Sosiaalityön suunnasta on jo vihelletty, että nerokas palvelukonsepti ajaa ihmisiä syvemmälle velkakierteeseen.

Yksilön omaa vastuuta voi julistaa loppuun asti ja kaikessa. Mutta ehkä myös kysyä: pitääkö olla niin helppo ja houkutteleva tapa tilata ravintola-aterioita kotiin, jos on matti kukkarossa? Tai jos on sitä pinkkaa, pitäisikö palvelusta yksinkertaisesti maksaa niin, että palvelijakin pärjäilee?

Woltin kilpailijan, Foodoran, mainoksissa esiintyy asiakas, jolle lähetti tuo hampurilaisen elokuvasaliin.  Asiakas tiivistää vastauksen: ”Koska minä haluan”. Mikäs siinä sitten, kun kaikki haluavat.

Jyrki Ojanen, Rakennusliiton varapuheenjohtaja

Ihmisarvoinen työ tarkoittaa sosiaalisesti kestävää työelämää. Sen perustana ovat YK:n kansainvälisen työjärjestön ILOn määrittämät työelämän perusoikeudet ja elämiseen riittävä palkka. Ihmisarvoinen työ voi kukoistaa vain rauhan ja demokratian oloissa.

Globaalin etelän maissa ihmisarvoisen työn tavoitteet eivät useinkaan toteudu edes rauhan aikana. Aikuisten palkka ei riitä elämiseen, ja lastenkin on tehtävä töitä turvatakseen perheen toimeentulo. Työolot eivät ole turvallisia, ja ihmisiä kuolee tai vammautuu pysyvästi paljon enemmän kuin meillä Suomessa. Työntekijät eivät uskalla liittyä ammattiliittoon painostuksen ja pelon takia, tai liitot on kokonaan kielletty. Jos vielä demokratia natisee liitoksissaan tai sitä ei ole, kansalaisten mahdollisuudet puolustaa työelämän ihmisoikeuksia ovat vähäiset.

Kaiken tämän seurauksena työelämän oikeuksien puolustajien ääni yhteiskunnassa jää heikoksi. Silloin myöskään työoloihin ei saada parannuksia – ja noidankehä on valmis.

Sota heikentää entisestään työntekijöiden mahdollisuuksia ihmisarvoisiin työoloihin. Viime vuosina uutiset Venäjän laittomasta hyökkäyksestä Ukrainaan ja nyt myös Lähi-idän konfliktista ja ovat vyöryneet eteemme mediassa joka ikinen päivä. Ihmisten ahdinko tulee lähelle. Kun ihmisiä kuolee ja asunnot murskautuvat pommien alle, arkeaan jatkavien ihmisten tilanne jää luonnollisesti vähemmälle huomiolle. Miten pärjäävät ne työtä tekevät ihmiset, joiden elämä sodasta huolimatta jatkuu suhteellisen normaalina?

Työntekijöiden oikeuksia puolustavalle ay-liikkeelle sotilaallinen konflikti tarkoittaa yleensä toimintaedellytysten heikentymistä tai päättymistä kokonaan. Kolme vuotta sitten Myanmarissa valtaan noussut sotilasjuntta kielsi ay-liikkeen ja pakotti ammattiliittojen toimijat piiloon. Silti vaatetehtaissa ommellaan edelleen, mutta nyt se tehdään pakkotyönä alle 1,5 euron päiväpalkalla. Ukrainassa työlainsäädäntöä on heikennetty, ja heikennysten oikeutus on haettu meneillään olevasta sodasta. Kun sota joskus on ohi, oikeudenmukaisen ja kestävän rauhan löytäminen on entistäkin vaikeampaa.

Ay-liikkeen maailmanjärjestö ITUCin pääsihteeri Luc Trianglen sanoin: ”Työntekijöiden on oltava mukana rauhan ja jälleenrakennuksen prosesseissa, jotta ne onnistuvat ja luovat tarvittavat olosuhteet kestävälle rauhalle ja vakaudelle.”

Maailmanlaajuinen ammattiyhdistysliike viettää kunnon työn päivää 7. lokakuuta. Tänä vuonna teemaksi on valittu rauha ja demokratia. Ilman rauhaa ei ole ihmisarvoista työtä.

Hyvää kunnon työn päivää – tai sanotaanko mieluummin ihmisarvoisen työn päivää! 

Teksti: Juska Kivioja

Kirjoittaja on Suomen Ammattiliittojen Solidaarisuuskeskus SASKin toiminnanjohtaja

Jo aiemmin tänä vuonna työttömyysturvaa on leikattu pidentämällä nk. syyttömän karenssia 5 päivästä 7 päivään ja poistamalla lapsikorotukset. Myös lomakorvausten jaksotus on jo otettu käyttöön. Nämä kaikki yhdessä paitsi heikentävät saatavan päivärahan määrää myös viivästyttävät ensimmäisen päivärahan saamista.

Nyt voimaan tulevat leikkaukset ovat erityisen myrkyllisiä rakentajille ja etenkin kausityötä tekeville. Neljänkymmenen päivän kuluttua työttömyyden tai lomautuksen alkamisesta päivärahaa leikataan 20 %. Viiden prosentin suuruinen lisäleikkaus iskee 170 päivän kuluttua, jolloin päivärahan määrä on enää 75 % verrattuna lähtötilanteeseen.

Kaiken tämän kerrotaan kannustavan ihmisiä ottamaan työtä vastaan. Sallittaneen ilmaisu VMP, sillä tässä rakentamisen suhdannetilanteessa töitä ei kerta kaikkiaan vaan ole. Päättäjiltä näyttää kokonaan unohtuneen se, että jo ennen näitä työttömyysturvan kiristyksiä työ on pitänyt ottaa vastaan, jos sitä on ollut. Kieltäytyminen on johtanut lopulta päivärahamaksun keskeytykseen. Mielikuva kotona ansiosidonnaisella päivärahalla loisivista työnvieroksujista on päähallituspuolueiden ja median luoma illuusio.

Kausityötä tekevät, kuten asfalttialan työntekijät joutuvat erityisen vaikeaan tilanteeseen. Voidakseen saada täyttä päivärahaa on työntekijän työskenneltävä 12 kuukautta 28 kuukauden aikana. Kun asfaltinlaskukauden jälkeen työntekijät lomautetaan tai irtisanotaan, iskee 40 päivän jälkeen leikkuri. Työntekijä ei ehdi kerryttämään työssäoloehtoa seuraavaksi talvikaudeksi vaan joutuu lähtemään seuraavaan talvikauteen valmiiksi 20 % pienemmällä päivärahalla. Mihin töihin maan hallitus arvelee näiden ammattilaisten työllistyvän talvikausiksi?

Käytännössä moni alan työntekijä joutuu vakavasti pohtimaan alan vaihtoa. Nuoremmasta päästä siirtymää pois kausityöaloilta tapahtuu jo nyt. Alan työnantajat ovat myös huolissaan työvoiman saatavuudesta, joka on ollut vaikeaa ilman näitä järjettömiä leikkauksiakin. Vaikka työnantajat huolissaan ovatkin niin pitävät silti kiltisti turpansa kiinni maan hallituksen ja Elinkeinoelämän Keskusliiton suuntaan.

Ei tämä vielä tähän jää. Seuraavana hallituksen kiikaritähtäimessä ovat työeläkkeet. Orpon hallituksen työryhmätoimeksiannossa ilmoitetaan tarvittavan 0,4 % suuruinen säästö verraten bruttokansantuotteeseen. Tämä siis ilmoitusasiana. Jollei työryhmä saa tulosta aikaiseksi tekee hallitus omat toimenpiteensä, joilla tavoite saavutetaan. Tämä hallituksen tapa antaa vaihtoehdoiksi rutto tai kolera on jo tuttua aiemmista lainsäädäntömuutoksista.  

Kimmo Palonen, Rakennusliiton puheenjohtaja

Ja lisäsi, että upottaisiin vielä lähes 15.000 työllisellä. Tilanne alkaisi parantua vasta 2025 loppua kohden. Korutonta kertomaa.

Joku on viritellyt toivoa siitä, että avoimia paikkoja olisi muutama prosentti enemmän kuin vuosi sitten.  Selasin ilmoituksia todetakseni, että monenkirjavat henkilöstövuokraajat hakevat kyllä porukkaa purkutöihin. Paljonko sitten lienee päällekkäisiä hakuja samalle mestalle. Eräässä rekrytointivideossa 20-vuotias purkaja kertoi, että ellei jaksa 14 tunnin päiviä koko ajan tehdä, voi tehdä välillä myös lyhyempiä. Kommarimatikalla voisi luulla, että työsuhdetyöstä herkkuineen ei ole aina kyse.

Marjanpoimijoita koskeva hässäkkä osoitti mihin päädytään, kun aikuiset odottelevat aikansa. Mainehaittaa ihmiskauppamaana väistettiin vasta, kun hallitustasolta luvattiin Thaimaalle, että marjastus tapahtuu työsuhteissa ja palkatkin tsekataan. Kas kummaa. Ehkä samalla pragmaattisuudella voisi lähestyä kevytyrittäjyyttä muutenkin.

Maan hallitus sanoo, että hankala tilanne on suhdanteen syytä. Näin kai paljolti onkin. Pääministeri myönsi äskettäin haastattelussa, ettei hallituskaan voi vain päättää, että kasvu alkaa. Sellainenkin asia on siis kuitenkin olemassa. Työttömyys- ja sosiaaliturvan leikkauksilla kuulemma varmistetaankin työvoiman tarjonta sitten, kun kasvu alkaa. Rakentajien näkökulmasta moinen ajastin on yltiöpäisen kyyninen ja kolkko. Nyt ja tulevina talvina.

Hallituspuolueen edustajat ovat toistuvasti perustelleet työmarkkinauudistusten välttämättömyyttä myös sillä, että yritysten määrä on vähentynyt. Argumentin yksitotisuus hieman hämmentää. Takaako yritysten suuri lukumäärä sen, että homma skulaa ja talous kasvaa? Pitäisikö kaikki sitten vaan pilkkoa?  

Monet rakennusalan ongelmista palautuvat pirstaloitumiseen. Jopa rakennusteollisuuden eurooppalainen kattojärjestö (FIEC) myönsi taannoin, että ketjutuksiin liittyy huolia. Tarvittaisiin sääntöjä: Milloin on kyse perustellusta työnjaosta, milloin vain sohlaamisesta palkkoja ja muita oikeuksia dumppaamalla.

Jos vastuullisuus otetaan tosissaan.  Jos ollaan oikeasti huolissaan alan houkuttelevuudesta ja pidosta. Jos paikalliselle sopimiselle halutaan luoda hyvät edellytykset.  Jos tuottavuutta syntyisikin kaikkien rakentajien yhdenvertaisesta kohtelusta. Voisiko ottaa väkeä enemmän omille kirjoille, kun kasvu taas alkaa.

Jyrki Ojanen, Rakennusliiton varapuheenjohtaja

Tällä tarkoitetaan, että EU/ETA-maiden ulkopuolelta tulevan työntekijän hakiessa oleskelulupaa Suomesta työ- ja elinkeinoministeriö selvittää, olisiko avoinna olevaan työpaikkaan jo tarjolla työntekijää kotimaasta tai EU/ETA-alueilta.

Saatavuusharkinta ei siis estä palkkaamasta ulkomaalaisia työntekijöitä, mutta antaa työttömille työnhakijoille mahdollisuuden hakea työpaikkaa. TE-toimiston on laitettava työpaikka avoimeen hakuun kahdeksi viikoksi, jos ammattiin sovelletaan saatavuusharkintaa. Saatavuusharkinta koskee ainoastaan nk. duunariammatteja. Asiantuntijoille ja erityisosaajille myönnettäviä oleskelulupia saatavuusharkinta ei koske. Nämä ryhmät voivat hakea lupaa pikakaistamenettelyllä ja saada sen kahdessa viikossa.

Koelaboratorio Ruotsista on kokemusta saatavuusharkinnan poistamisesta. Kokemukset eivät riemunkiljahduksia nostata. Työvoimaa on rekrytoitu ulkomailta paljon aloille, joilla on muutoinkin työvoiman ylitarjontaa. Saatavuusharkinnasta luopuminen on tuonut mukanaan vakavia lieveilmiöitä, kuten harmaata taloutta, työlupien kaupittelua ja muuta rikollisuutta. Esimerkiksi rakennusalalla jälki on karua. Jo vuosia sitten esitetyssä TV-dokumentissa kerrottiin, että Tukholman alueella työskentelevistä rakentajista 80 % oli ulkomaisia työntekijöitä. Toimittajien kärttäessä kommentteja työntekijöiltä alkoi kilpajuoksu, sadan metrin pika-aidat kohti työmaan porttia.

Saatavuusharkinnan kokonaan poistamista on esittänyt mm. Suomen Keskuskauppakamari. Se on järjestö, joka pyrkii edistämään yritystoiminnan edellytyksiä ja yrittäjyyttä. Kannatettavia pyrkimyksiä sinänsä. Esittämänsä keinot eivät vaan aina välttämättä tavoitteita palvele.  Järjestön toimitusjohtaja – ajatusten Tonava – Juho Romakkaniemi kehotti viime talvena palkansaajia eroamaan SAK:laisten liittojen jäsenyydestä ja liittymään työnantajien perustamaan ja johtamaan YTK-työttömyyskassaan. Mielenkiintoista on se millä energialla ja vimmalla palkansaajia kehotetaan eroamaan etujärjestöistään. Ihan samalla tavalla työnantajat järjestäytyvät omiin etujärjestöihinsä, eikä siinä nähdä mitään väärää – kummallinen ajattelunkulku.

Mutta takaisin saatavuusharkintaan. Käytännössä harkinta tapahtuu alueellisissa ELY-keskuksissa eri puolella Suomea. Pari kertaa vuodessa tarkastellaan työvoiman saatavuutta alueellisesti. Alueellisessa päätöksenteossa on ollut paljon ongelmia. Eri ammattialoja on vapautettu saatavuusharkinnasta, vaikka työvoimaa olisikin ollut saatavilla. Rakennusliiton määrätietoisen työn ansiosta useat ELY-keskukset ovat palauttaneet harkinnan rakennusalan ammatteihin. Toisin on Pirkanmaalla. Pirkanmaan ELY-keskus vapautti tuoreella päätöksellään saatavuusharkinnasta mm. kattoasentajat- ja korjaajat, lattianpäällystystyöntekijät ja jäähdytyslaiteasentajat sekä maansiirtokoneiden kuljettajat. Tunnetusti rakennusalla on juuri nyt paljon työttömyyttä. Työ- ja elinkeinoministeriön omankin tilaston mukaan mainituissa ammateissa on ylitarjontaa. Täytyy kysyä: mihin ihmeen logiikkaan päätös perustuu?

Erityisen aktiivisena saatavuusharkinnan poistamisessa on toiminut Tampereen Kauppakamari. Ilmeisesti tarjolla ei ole riittävän nöyrää ja halpaa työvoimaa, muusta ei voi olla kysymys. Kun saatavuusharkintaa ei Kauppakamarin toiveista huolimatta ole vielä poistettu, on vaikutustyö siirtynyt alueellisten ELY-keskusten kabinetteihin.

Epäilevä voisi päätellä seuraavaa kehityskulkua: saatavuusharkinta pois tai mahdollisemman väljäksi. Tämän jälkeen ”sopimaan” paikallisesti alisteisessa asemassa olevan ulkomaisen työvoiman kanssa hyödyntäen maksimaalisesti kaikki työehtosopimuksen joustot työsopimuksen syntymisen ehtona. Lopulta yleissitovuuden murentuminen rakennusalalla ja kilpailu kohti pohjaa voi alkaa. Pakko on kysyä miten paikalliset pienet ja keskisuuret yrittäjät hinnoittelevat työnsä tilanteessa, jossa ei enää ole minimi työ- ja palkkaehtoja. Itse näen tilanteen, jossa yritykset kilpailevat toisensa ja itsensä hengiltä ilman minimiehdot takaavaa työehtosopimusta, joka ei ole kilpailun este, vaan tasapuolinen lähtötilanne.

Edellä mainituilla perusteilla ehdotan, että rakennusalan yritykset eroavat Suomen Keskuskauppakamarin jäsenyydestä ja liittyvät Rakennusteollisuus RT:n jäseniksi vahvistaakseen alan työehtosopimuksen yleissitovuutta.

Kaikesta huolimatta – hyvää kesää.

Rakennusliiton puheenjohtaja Kimmo Palonen

Paikallista sopimista on kehitetty työehtosopimuksissa 90-luvun laman jälkeen. Isäntien vaatiessa sovittavaksi joustoja on edellytetty niitä tasapainottavaa turvaa. Systeemiin on kuulunut liiton luottamushenkilön rooli niin, ettei paikallinen sanelu ole päässyt täysin valloilleen. Näin on voitu luoda vaikutuksia myös yksilötason työehtoihin.

TES-järjestelmästä on kannettu vastuuta. Neuvotteluiden itsensä lisäksi on investoitu työelämän ja -turvallisuuden kehitykseen, harmaan talouden torjuntaan, koulutuksiin, sopimusten valvontaan, sanktioihin jne. Oikeudet ja velvoitteet on nähty toistensa edellytyksinä.  

Hallitus arvioi asiantilan tuottamattomaksi ja jäykäksi. Maailman pitää perustua yritysten ihmisoikeuksiin, yhdenvertaisuuteen vailla velvoitteita. Elinkeinovapauteen kuuluva mahdollisuus tehdä suotuisia valintoja, vaikkapa järjestäytyä tai olla järjestäytymättä karvoineen, ei riitä. On sallittava vapaamatkustus.

Esitys vähentää työnantajien motiivia järjestäytyä. Talonrakennusteollisuus ry:n jäsenyritysten omien työntekijöiden määrän osalta tilanne on jo nykyisin se, etteivät yleissitovuuden kriteerit täyty. Pirstaleisen alihankkijaketjun rahkeet riittävät lähinnä kilpailuun urakoiden saamiseksi.

Yleissitovuuden säilyminen on edellyttänyt Rakennusliiton jatkuvaa punnerrusta villissä kentässä liityntäsopimusten solmimiseksi. Hallituksen ja Suomen Yrittäjien toitotuksen jälkeen tämä ei ole enää ottanut onnistuakseen. Huolen liityntäsopimuksista ja riskistä yleissitovuuden suhteen on jakanut myös Rakennusteollisuus ry. lausunnossaan lakiesityksestä.  

Uudellamaalla viime joulukuussa jo noin 37 % alan työtekijöistä oli ulkomaalaisia. AVI:n raportit työehtojen toteutumisesta ulkomaalaisten työntekijöiden keskuudessa ovat vuosi toisensa jälkeen korutonta kertomaa. 

Yleissitovuuden jälkeen rakennustyölle ei ole pohjahintaa. Paikalliset pienet yritykset eivät voi enää hinnoitella urakoita asiallisiin palkkoihin pohjaten. Työmaat täyttyvät polkupalkoilla tänne tilapäisesti tuoduista ihmisistä, jotka maksavat verot kotimaahansa.  

Hallitus väittää, ettei tarkoitus ole koskea yleissitovuuteen. Se kuitenkin torjui ehdotuksen yleissitovuuden jäädyttämisestä määräajaksi niin, että paikallisen sopimisen vaikutukset voitaisiin arvioida. Miksi? Kumpi nyt sitten onkaan lohduttomampaa: se, että riski hyvinkin tiedostetaan vai se, että sitä ei tiedosteta.

Jyrki Ojanen, Rakennusliiton varapuheenjohtaja

Ministeri Satonen perustelee toimien tarpeellisuutta kerta toisensa jälkeen sillä, että kansainväliset investoinnit karttavat Suomea lakkoherkän ammattiyhdistysliikkeen vuoksi. Lapinlahden linnut lauloivat aikanaan osuvasti: ”Miksei asioista puhuta, niiden oikeilla nimillä”.  Mitään tilastoituja lukuja tuki- ja poliittisten lakkojen määristä Suomessa en ole nähnyt ministerin väitteidensä tueksi esittävän. Ääneen hän on sen sijaan sanonut, että teemme nyt ennakoivaa lainsäädäntöä. Toisin sanoen: viemme Ay-liikkeeltä tosiasialliset työkalut vastustaa tulevia työelämän heikennyksiä ja oikeuksien rajoituksia.

Kurkataanpa hieman lukuja ajalta ennen Orpon hallituksen aikaa. Tilastokeskuksen arvio työllisten määrästä 6/2023 oli 2,7 miljoonaa työllistä. Kun vuodessa on noin 220 työpäivää, saadaan henkilötyöpäivien kokonaismääräksi 594 miljoonaa. Poliittisia lakkoja on arvioitu olleen viimeisen 10 vuoden aikana keskimäärin 36 000 henkilötyöpäivää vuodessa. Kun tämä luku suhteutetaan 594 miljoonaan henkilötyöpäivään saadaan menetyksen osuudeksi 0,000061. Kolmas nolla pilkun jälkeen on promille ja ensimmäinen luku ilmestyy sadastuhannesosien kohdalla. Kysymys kuuluukin: kuinka pieni luvun pitäisi olla, ettei kansainvälinen sijoittaja kauhistuisi poliittisen lakkoilun aiheuttamaa investointiriskiä.

Tukilakkoja rajataan epämääräisellä kirjauksella. Lakko ei saa aiheuttaa suhteetonta vahinkoa ulkopuolisille yrityksille. Epäselväksi jää se, missä kulkee sallitun ja kielletyn tukilakon välinen raja. Kysytäänkö kenties yritykseltä mielipide vai miten suhteettomuus arvioidaan? Tukilakot ovat yhtä harvinaisia kuin poliittiset lakotkin. Kumpiakaan ei ole heppoisin perustein toimeenpantu. Tuoreimmat tapaukset ovat Keitele Groupin ja Postin kiistat. Keitele Group kieltäytyi solmimasta työehtosopimusta ja Posti halusi väkisin heikentää työntekijöidensä palkka- ja työehtoja työehtosopimusta vaihtamalla. Tukilakkojen rajoittamisella avataan latua niille työnantajaliitoille ja työnantajille, joilla on voimaa toteuttaa työehtojen heikennyksiä.

Niin kutsuttujen laittomien lakkojen sanktioita korotetaan merkittävästi. Käytännössä nämä laittomat lakot ovat työntekijöiden spontaaneja reagointeja yritysten lopettamisiin tai erityisen keljuun kohteluun työnantajan toimesta. Kirsikkana kakun päälle säädetään 200 euron suuruinen yksilölle kohdistuva seuraamusmaksu. Yksilön rankaiseminen kollektiivitoimesta on kyllä melkoinen innovaatio. On selvää, että maksun konkretisoituminen on enemmän teoreettinen kuin todellinen uhka ja siksi voikin kysyä, miksi ihmeessä tämä pitää säätää. Kyse lieneekin epätietoisuuden kylvämisestä ja siitä, että yksittäisen työntekijän motivaatiota osallistua mihin tahansa lakkoon halutaan heikentää.

Työehtosopimusta rikkoville järjestäytyneille työnantajille voidaan tuomita sanktio työehtosopimuksen tietensä rikkomisesta työtuomioistuimessa. Arvatkaapa, onko näihin hyvityssakkoihin tulossa korotuksia.

Kimmo Palonen, Rakennusliiton puheenjohtaja

Urakka tunnetusti kusee, jos alkaa aasia neuvomaan. Mielessä silti käy; entä jos aasi haukkaisi reippaasti pois siitä tuppaasta, jolla ei ole todellisia budjetti- tai työllisyysvaikutuksia. Ja henkensä pitimiksi sitten siitäkin, jolla on. Tupasratkaisu edellyttäisi, että aasi kaikelta vapaudeltaan malttaisi eritellä mielessään, miksi kuviot ovat pielessä.

Lainkuuliaisuutemme on maailmanluokkaa. Se on puolustamisen arvoista. Välillä, esim. EU-normeihin liittyen, on voinut melkein kuulla saksanpähkinän halkeavan pakaroidemme välissä. Rakennusalalla on saatettu ottaa paikka paikoin vähän rennomminkin.

Lait päättää eduskunta. Jos se olisi hallitusten tehtävä, miksi eduskunnassa edes äänestetään? Liike-elämä toki säästäisi, kun tarvitsisi lobata vain kesällä 4 vuoden välein. Sotekin olisi ratkaistu kertalaakista jo 2005.

Poliittista lakkoa, uhanalaista lajia, on tavattu maassamme vain harvoin. Stadissa oli joitain protesteja 2018 taksiuudistuksen edellä. Nykyiset päähallituspuolueet pitivät silloin visionsa. Porukka ja hinnoittelu ainakin vaihtui, ehkä jotain muutakin? Muun muassa sanan taksijono merkitys.

Hallitus tavoittelee selkävoittoa työmarkkinoilla. Jos ay-liike ei nyt reagoisi, milloin sitten? Yöllä taksin takapenkillä ei käännetä enää kelloa taaksepäin.

Moni rakentajakin saattoi vaalien aikaan ja vielä leikkauksista kuullessaan ajatella, että sosiaalipummit kuriin vaan. Kun omavastuupäivien lisäämisen, lomakorvauksen jaksotuksen, työssäoloehdon pidentämisen ja päivärahan porrastuksen yhteisvaikutus paljastuu tiliotteelta, voi joku vielä soitella kansanedustajalleen. Minkäs rakentajat tuleville talville voivat.

On myös letkauteltu kommareista ja mafiasta. Voisi vaihteeksi letkautella siitä, kuinka tasapuolisesti neuvotellen paikallinen sopiminen sujuukaan yrityksissä, jotka tuovat kolmansista maista työntekijöitä ketjuihin. Ja mitä se palkkojen ja pienten paikallisten yritysten suhteen tulevaisuudessa tarkoittaa.

Väestökehitys kertoo, että oma kansamme ei riitä hyvinvoinnin ylläpitämiseen. Sosiaalinen valmiutemme vastaanottaa maailmalta töihin saapuvat ihmiset ei ole aivan maailman huippua. Yhteisen, sopimiseen ja luottamukseen nojanneen työmarkkinakulttuurin hylkääminen ei asiassa ainakaan auta.

Jyrki Ojanen, Rakennusliiton varapuheenjohtaja

Kuva: Kimmo Brandt