Vaikka Ukrainan hätä vie kaiken huomion, suomalaiset perheet tarvitsevat myös apua.

Vuonna 2008 muutama äiti, mukaanlukien Tiina Nummenmaa ja Laura Kivimäki olisivat halunneet auttaa lähiseudun vähävaraisia perheitä, mutta oikeanlaista kanavaa avun toimittamiselle ei löytynyt.

– He yhdistivät voimansa ja järjestivät vaatekeräyksen. Tavaraa tuli yli odotusten, Hope ry:n toiminnanjohtaja Eveliina Hostila kertoo yhdistyksen alkuhetkestä.

Varsinainen yhdistys perustettiin keväällä 2009. Tänä päivänä Hopen toiminta kattaa 20 suurinta kaupunkia. Viime vuonna apua sai reilut 9 200 perhettä. Apua saaneiden lasten määrä nousi yli 22 400 lapseen. Lähes puolet apua tarvitsevista lapsista asuu pääkaupunkiseudulla.

– Yhdistyksen aloittaessa lapsiperheköyhyydestä puhuttiin paljon vähemmän. Nyt ongelma tunnistetaan ja tunnustetaan yhteiskunnallisena ilmiönä, Hostila sanoo.

– Me emme voi ratkaista köyhyysongelmaa. Se ratkaistaan aivan muissa pöydissä. Haluamme lievittää köyhyyden vaikutuksia yhdessä muiden toimijoiden kanssa.

Hope ry tekee yhteistyötä virallisen sosiaalityön kanssa.

– Meille ohjataan julkisen puolen asiakkaita esimerkiksi silloin, kun perheen toimeentulotuki ei riitä.

Tärkein auttamismuoto on tavara- ja vaatelahjoitukset. Yhdistyksen laskelmien mukaan heidän kauttaan välitetään 4 miljoonan euron edestä vaatteita ja muuta tavaraa avunsaajille.

– Tuemme myös lasten harrastuksia ja vapaa-ajan elämyksiä. Harrastustuki on kasvanut viime vuosina.

Hope järjestää vuosittain Toivon päivän kampanja touko-kesäkuun vaihteessa. Kampanjan avulla toteutetaan nuorten erilaisia haaveita.

– 12–17-vuotiaat nuoret toivovat esimerkiksi polkupyöriä ja mahdollisuutta ostaa vaatteita itselleen. Nuoriso jää vähän sivuun meidän perustoiminnassamme harrastustoiminnan tukemista lukuun ottamatta, Hostila sanoo.

Keväällä on aina lahjoitustavaran kierrossa pieni notkahdus, jota koronapandemia on pahentanut. Tänä keväänä etenkin pääkaupunkiseudulla tavaralahjoituksia on tullut paljon somejulkisuuden ansiosta. Yhdistysten vapaaehtoiset ovat kehitelleet myös uusia avustusmuotoja.

– Kun korona sulki toimipisteemme, rupesimme toimittamaan ruoka-apua. Se oli meille aivan uusi avustusmuoto, Hostila kertoo.

Ostokorttien jakaminen oli mahdollista yritysten tuen ansiosta. Perheet voivat valita juuri niitä tuotteita, joita tarvitsevat.

Köyhyyteen kuuluvat häpeän ja ulkopuolisuuden tunteet.  Köyhyys voi viedä toimintakyvyn niin heikoksi, että avuntarvetta kartoittavan nettilomakkeen täyttäminen voi tuntua mahdottomalta. Maailma on muuttunut parin viime vuoden aikana melkoisesti ja auttamiseen on kehitettävä uusia tapoja.

– Monet ilmiöt koskettavat taloutta ja ne heijastuvat perheisiin. Olemme pohtineet miten bensan hinta vaikuttaa palveluiden saavuttavuuteen maakunnissa.

Hope pyörii lähes täysin vapaaehtoisvoimin. Yhdistyksellä on vain 2 vakinaista työntekijää sekä muutamia tukityöllistettyjä pääkaupunkiseudulla ja Tampereella.  Vapaaehtoistyöntekijöitä on 630 henkeä. Hostila on ollut perustamassa Hämeenlinnan paikallistoimintaa vuonna 2011. Kimmoke vapaaehtoistyöstä tuli neuvolassa luetusta, Hopesta kertovasta lehtiartikkelista.

– Työni on vapaaehtoisten tukemista ja auttamista ympäri Suomea.

Teksti: Jukka Nissinen Kuva: Antti Kirves

Jari Styrmanilla ei ole vapaa-ajan ongelmia. Kaikki aika menee maanpuolustustyöhön.

Siilinjärven Lujabetonin prosessinhoitaja Jari Styrman viihtyy suojavaatteissa myös vapaa-ajallaan. Työpäivän päätyttyä sellaiset lyhenteet kuin MPK, RUL ja RES ovat reservin luutnantti Styrmanille tuttua kauraa. Reserviläistoiminta vie lähes kaiken vapaa-ajan.

– Parhaimmillaan minulla saattaa viikossa olla vain yksi päivä ilman kokouksia tai muita reserviläistapahtumia Styrman kertoo kalenteristaan.

– Tämä on vapaaehtoista maanpuolustustyötä. Harrastuksena se on halpa, sillä siitä pikemminkin maksetaan. Puolustusvoimien varusteet minulla on ollut kuitilla maakuntakomppaniaan kuulumisesta lähtien yli kymmenen vuotta.

Varusmiespalveluksen jälkeen moni on sitä mieltä, että inttiin päin ei lorotella edes keltaista nestettäkään.

– Olen aina ollut isänmaallinen ja minulla on ollut korkea maanpuolustustahto.

Styrman olisi varusmiespalveluksen jälkeen halunnut jopa värväytyä töihin Karjalan lennostoon, mutta maavoimien koulutustausta saattoi olla esteenä alikersantin työllistymishaluille.

Nuoruuden ruuhkavuodet veivät sen jälkeen Styrmanilta lähes kaiken liikenevän ajan, joten maanpuolustusharrastus jäi taka-alalle.

 – Vuonna 2004 kuulin Maanpuolustuskoulutusyhdistyksen, MPK:n, toiminnasta. Näitä maanpuolustusjärjestöjä tuli sitten aina yksi kerrallaan lisää. Maakuntajoukoissa olin 14 vuotta.

Varusmiesalikersantista on sukeutunut reservin luutnantti ylennysten ja Reserviupseerikoulun täydennyskurssin kautta.

– Valmistuin täydennyskurssin priimuksena ja minut palkittiin myös Kunnon kuoma -stipendillä.

Styrman huomasi betonilaboranttikoulutuksessa, että lukuhommat sujuvat. Laborantin pätevyys tuli täysillä pisteillä ja se nosti sen verran itseluottamusta, että RUK:n kurssille hakeminen ei tuntunut mahdottomalta ajatukselta.

Kuntoa koetellaan etämarsseilla

Stryman on tällä hetkellä muun muassa Pohjois-Savon Reserviläispiirin ja Siilinjärven Reserviupseerikerhon puheenjohtaja sekä toimiin useiden järjestöjen hallituksissa ja työryhmissä. Lisäksi Styrman on aktiivisesti mukana myös veteraani- ja perinnejärjestöjen sekä Vapaaehtoisen pelastuspalvelu Vapepan toiminnassa.

 – Siilinjärven Reserviupseerikerho on valittu viiden vuoden sisällä jo kolmesti Pohjois-Savon Reserviupseeripiirin aktiivisimmaksi kerhoksi.

Tänä vuonna Styrman on pohjoissavolaisten reserviläisten maastovaelluksen eli Sandels-jotoksen johtaja ja ensi vuonna hän johtaa valtakunnallista Syysjotosta. Styrmanin tehtäväkuvaan kuuluu myös maakuntajoukkojen kouluttaminen. Erityisesti ase- ja ampumakoulutus ovat Styrmanin erityisosaamista, jota kaivataan niin puolustusvoimien kuin myös Maanpuolustuskoulutusyhdistyksen harjoituksissa.

Kuntokin on pysynyt kohtuullisena, etenkin maakuntajoukoissa. Cooperin testissä pitää jolkotella vähintään 2 600 metriä

 – Kun on puheenjohtajana monessa järjestössä, on näytettävä myös esimerkkiä.

Koronapandemia on tuonut reserviläisliikuntaan uutuutena etämarssin. Jokakesäinen Njimegenin marssi Alankomaissa on ollut katkolla 2 vuoden ajan ja nelipäiväinen marssitapahtuma on korvattu etämarsseilla.

– Olen molempina vuosina marssinut 100 kilometriä 4 päivän aikana.

Ampumaradoilla on nyt ruuhkaa

Reserviläisten ampumaharjoittelu on vaikeutunut ampuma-aselakien tiukentumisen ja ampumaratojen koventuneiden lupavaatimusten myötä. Vuonna 2019 pitkät yli 10 patruunan lippaan ja lyhyet yli 20 patruunan lippaan puoliautomaattiaseet määriteltiin erittäin vaarallisiksi aseiksi. Pitkille lippaille oli haettava erillinen lupa. Pohjois-Savossa tuttu ampumarata jouduttiin sulkemaan maanomistajan päätöksen takia. Korvaavan radan rakentamisesta on käyty alustavia neuvotteluja Siilinjärven päättäjien kanssa. Nyt poliittisilla päättäjillä on vahva halu edistää reserviläisten ampumaharrastusmahdollisuuksia.

– Järjestämme reservipiirien yhteisiä viikkoammuntoja ympäri Pohjois-Savoa. Meillä on penkat aina täynnä ja omaa ampumavuoroa joutuu usein jonottamaan. Ampumakalusto ja patruunat eivät tahdo riittää.

Erilaisiin reserviläisjärjestöihin ja Maanpuolustuskoulutus MPK:n kursseille on ollut viime aikoina tungosta.

– Tänä vuonna pelkästään Reserviläisliiton jäseneksi on liittynyt jo yli 7 400 henkeä, kun viime vuonna vastaavassa ajassa liittyi reilut 1 000 jäsentä. Pohjois-Savon Reserviläispiiriin tuli viime vuonna 184 uutta jäsentä. Tänä vuonna on uusia jäseniä hyväksytty jo 318, Styrman kertoo.

Työnantaja on suhtautunut erittäin myönteisesti Styrmanin maanpuolustusharrastukseen.

 – Lujabetoni on hyvin maanpuolustushenkinen työnantaja. Työvuoroja on päässyt muuttamaan, jotta pääsee harjoituksiin.

 Styrman on viihtynyt Lujabetonilla lähes 34 vuotta.

– Muistan hyvin, kun aloitin Lujabetonilla. Se oli perjantaina 13. toukokuuta 1988. Aluksi työskentelin muottikirvesmiehenä ja valumiehenä. Vuonna 2002 minua kysyttiin valmisbetoniasemalle prosessinhoitajaksi.

Siilinjärven Lujabetonin työllisyystilanne on ollut hyvällä mallilla lukuun ottamatta 1990-luvun alun suurlamaa.

 – Silloin oli muutamana vuotena pakkolomia. Itsekin olin pahimmillaan puoli vuotta työttömänä.

Teksti ja kuvat: Jukka Nissinen

Suomen ammattiliittojen solidaarisuuskeskus SASK järjesti huhtikuun toisena perjantaina Helsingissä Pelin hinta -seminaarin. Siinä käsiteltiin siirtotyöntekijöiden ihmisoikeuksia jalkapallon maailmanmestaruuskilpailujen järjestäjämaa Qatarissa.

Paikalle oli saatu muun muassa rakentajien maailmanjärjestön BWI:n pääsihteeri Ambet Yuson, entinen ammattilaisjalkapalloilija Timo Furuholm, Suomen Jalkapalloliiton puheenjohtaja Ari Lahti, jalkapallon Pelaajayhdistyksen toiminnanjohtaja Panu Autio sekä Suomen Maajoukkueen Kannattajat ry:n hallituksen jäsen Hanna Repo Jamal.

Urheilija saa puhua politiikasta

Entinen FC Interin kapteeni Timo Furuholm on pitkään ottanut kantaa jalkapallon ja ihmisoikeuksien suhteeseen.

– Tykätään puhua jalkapallon arvoista, siitä, miten se tuo ihmisiä yhteen välittämättä heidän taustastaan tai ihonväristään. Ikävä kyllä voi todeta, että aina välillä nuo arvot hautautuvat todellisuuden alle. Qatarin kisat on äärimmäinen esimerkki tästä. Ihmisoikeudet myytiin eniten tarjoavalle, Furuholm totesi.

Furuholm muistutti, että urheilu on politiikkaa.

– Urheilu on kiinteä osa yhteiskuntaa ja siinä heijastuvat yhteiskunnan ongelmat. Urheilu on aina myös vaikuttamista ja siksi sillä on vastuunsa. Qatarin tapauksessa Fifa ei ole sitä vastuuta kantanut.

Furuholm myös muistutti myös siitä, että kisojen rakentajat vaarantavat terveytensä tekemällä ylipitkiä päivä pienellä palkalla vaarallisessa ympäristössä, jotta pallo voi pyöriä ja peli alkaa hienoilla stadioneilla talven koittaessa.

– Heitä ei edelleenkään kohdella niiden arvojen mukaan, joista jalkapallon parissa paljon puhutaan.

Ari Lahti, Panu Autio ja Hanna Repo Jamal olivat osallistujina paneelikeskustelussa, jossa pohdittiin urheilutoimijoiden roolia ihmisoikeuskysymyksissä. Keskustelu on muuttunut vahvasti viiden vuoden takaisesta ”urheilijoiden ei pidä sotkeentua politiikkaan” -asenteesta käsittelemään enemmän sitä, mitä toimijat voivat oikeasti tehdä saattaakseen ihmisoikeuskysymykset vahvemmin osaksi esimerkiksi urheilutapahtumien järjestämistä aina kisamaavalinnoista painostustoimenpiteisiin.

6 kuukautta aikaa

– Vuonna 2010 Fifa antoi jalkapallon MM-kisat Qatarille, vaikka koko Persianlahden alueella on valtava siirtotyöläisten hyväksikäyttöongelma. Qatarissa on maan omia kansalaisia noin 300 000 ja siirtotyöläisiä 2 miljoonaa, BWI:n pääsihteeri Ambet Yuson kertoi.

Näistä kahdesta miljoonasta siirtotyöläisestä yksi miljoonaa on rakentajia, joista osa rakentaa MM-kisojen stadioneita ja muuta kisoihin liittyvää infraa. Työntekijöiden surkeisiin olosuhteisiin alettiin kiinnittää huomiota jo 2010-luvun alussa, mutta edelleen tilanne on huono.

– He työskentelevät jopa 50 asteen lämpötilassa, heitä kuolee onnettomuuksissa, heidän passinsa on takavarikoitu, he asuvat 50 000 ihmisen työleireillä kaupungin ulkopuolella 10–20 ihmistä samassa huoneessa, ravinto on heikkoa ja palkanmaksussa ongelmia, Yuson kuvaa.

BWI ja SASK ovat työskennelleet jo usean vuoden ajan olosuhteiden parantamiseksi. Hyvääkin kehitystä on saatu aikaan, vaikka varsinainen ammattiyhdistystoiminta maassa onkin kielletty lailla.

– BWI ja SASK ovat päässeet paikallisten viranomaisten ja yhteistyökumppaneiden kanssa tarkastamaan 27 työmaan olosuhteet. Nyt esimerkiksi näillä työmailla työt pitää lopettaa kuumimpaan aikaan keskipäiväksi, työnantajien pitää tarjota sellaiset työvaatteet, joissa on viileä työskennellä, asumisolosuhteet ovat väljentyneet niin, että yhdessä huoneessa on enää 4 ihmistä ja näillä työmailla palkat maksetaan ajoissa, Yuson kertoo.

Qatarissa on myös kansainvälisen painostuksen takia tehty muutoksia lainsäädäntöön. Niin sanottua kafala-järjestelmää on purettu, eli työntekijä pystyy periaatteessa vaihtamaan työnantajaa, jos hän ei ole tyytyväinen työpaikkaansa.

– Ongelma on uuden lainsäädännön toimeenpano ja valvonta. Muutoksia on tehty, mutta se ei näy käytännössä. Jos ministeriöllä ei ole voimaa toimeenpanna lainsäädäntöä ja rankaista sen rikkojia, muutos ei ole kovin tehokas.

Yusonin mukaan nyt eletään kriittisiä hetkiä; kisoihin on enää 6 kuukautta aikaa. Kaikki todelliset muutokset on saatava tehtyä ennen kuin kisat on pidetty ja maailman valokiila siirtyy pois Qatarista.

– Mikään ei enää etene sen jälkeen. Tällä hetkellä tavoitteena on perustaa Qatariin siirtotyöntekijöiden keskus, josta he voisivat saada apua ongelmiinsa. Tätäkään ei ole kovin helppo saada aikaan.

Yuson on kuitenkin toiveikas.

– Viime vuosien aikana jalkapallon pelaajat ovat lähteneet voimakkaasti mukaan puhumaan Qatarin olosuhteista. Myös Fifassa on tapahtunut muutoksia; sillä on nykyään riippumaton ihmisoikeuksien neuvottelukunta, joka on jo vaikuttanut tulevaien kilpailupaikkojen valintaan.

Rakennusliitto on mukana ihmisoikeustyössä Qatarissa sekä SASK:n että BWI:n kautta.

Teksti: Johanna Hellsten, kuvat: Lassi Kaaria

Lapin aluetoimitsija Jarmo Alatarvaalla on yksi harvinaisimmista tehtävistä Rakennusliitossa.

– Nanguvuonon Lapin-majat ovat vastuullani remontteja myöten. Se on ollut sopiva katkaisija töissä, sillä Nanguvuonossa riittää aina tekemistä, Alatarvas sanoo.

Inarijärven mökit varataan heti täyteen tammikuussa. Hyvässä lykyssä peruutuspaikan voi saada, mutta sekin on harvinaista.

Alatarvas on ollut pitkään ainoana toimitsijana Rovaniemen toimipisteessä, joten kaikkien alojen tes-tulkinnat pitää olla auttavasti hanskassa.

– Lapin alue on iso. Jos täältä lähtee pohjoiseen käymään työmailla, reissussa kannattaa olla 2–3 päivän ajan. Työ on täällä mielenkiintoista, samanlaisia työpäiviä ei ole ollut.

Alatarvas on aloittanut työt Rovaniemen aluetoimistolla vuonna 2000. Lappilaisten työnantajien kanssa yhteiselo sujuu yllättävän leppoisasti. Riitajutuissa saadaan yleensä helposti sovinto aikaiseksi.

– Työntekijät ja -antajat asuvat täällä samoissa kylissä. Täällä pitää kaikesta huolimatta olla kylän toiminnassa mukana, Alatarvas perustelee neuvotteluhalukkuutta.

– Sanon aina työmaalla, että mitä kauemmaksi juttu täältä lähtee, sitä vaikeammaksi se menee.

Lapissa on paljon avaruutta, mutta vähän ihmisiä, joten kaikkien kanssa on tultava toimeen.

Palveluneuvoja, jäsenyysasiantuntija Virpi Pasanen tuli töihin Rakennusliiton työttömyyskassaan vuonna 2006 ja siirtyi jäsenpalvelutehtäviin huhtikuussa 2016. Työsuhde on kestänyt 16 vuotta. Ennen sitä Pasanen on työskennellyt muun muassa Kelassa ja työvoimatoimistossa.

– Järjestöpuoli oli minulle uutta, työttömyysturva ja siihen liittyvät lausunnot olivat minulle tuttuja entuudestaan.

Kemin palvelupisteen lakkauttaminen näkyi Rovaniemellä.

– Kemistä ja Keminmaasta asti ihmiset toivat papereitaan tänne. A-kassaan siirtyminen ja sähköinen asiointi on nyt muuttanut tilannetta. Muutama vakiasiakas käy vielä.

A-kassaan siirtyminen on tuonut uusia toimintatapoja ja uutta opittavaa jäsenpalveluun. 

– Moni on kehunut uutta jäsenmaksua. Kiinteän summan voi maksaa kuukausittain tai koko vuoden kerralla, Pasanen kehuu uutta hittituotetta.

Aluetoimitsija Ville Vuorjoki on aloittanut työt liitossa syyskuussa.

– Olin 18 vuotta töissä maalarina Norjassa. En nähnyt siellä kertaakaan toimitsijaa työmaalla. Suomessa liitto näkyy työmailla. Uskon, että liiton organisoituminen on sen kautta parempaa.

Vuorjoki on yllättynyt kuinka sopuisasti jäsenien asioita saa korjattua.

– Olin odottanut isompaa riitaisuutta. Soitto ja keskustelu työnantajan kanssa on riittänyt ja asiat on saatu selvitettyä.

Teksti ja kuvat: Jukka Nissinen

Valtakunta-juttusarjassa Rakentaja matkaa läpi Suomen vieraillen liiton palvelupisteissä. Tämä on sarjan viimeinen osa.

Työväenluokan häviämisestä on jo puhuttu pitkään, mutta siitä huolimatta moni tuntee itsensä työläiseksi.

Tampereen yliopiston tutkijatohtori Aino Tiihosen tuoreen väitöskirjan kysymyksenasettelu kiertyy luokkasamaistumisen käsitteeseen.

– Aikaisemmissa tutkimuksissa vastaajilta oli kysytty mihin yhteiskuntaluokkaan he kuuluvat. Moni koki kuuluvansa johonkin yhteiskuntaluokkaan, vaikka ennakko-oletuksena on ollut se, että yhteiskuntaluokkakäsite on vanhentunut.

Myös todellisen yhteiskuntaluokan ja äänestyskäyttäytymisen välillä oli selkeitä eroja. Korkeasti koulutetut saattoivat äänestää vasemmistoa ja pienipalkkainen yksinhuoltaja kokoomusta.

– Kiinnostuin näistä ilmiöistä. Omassa tutkimuksessani käytin pääasiassa kansallisten eduskuntavaalitutkimusten kyselyaineistoja.

Työväenluokka äänestää nykyään muitakin kuin vasemmistopuolueita. Erityisesti perussuomalaiset ovat nousseet merkittäväksi puolueeksi, mutta ääniä menee myös vihreille ja keskustalle.

Tiihonen on ryhmitellyt äänestyskäyttäytymistä 2 muuttujan avulla. Objektiivinen luokka-asema määräytyy ammatin perusteella. Luokkasamaistuminen on puolestaan ihmisen oma näkemys siitä mihin luokkaan hän kuuluu.

– Koettu luokka-asema määrittää arvoja ja asenteita. Ne vaikuttavat voimakkaasti puoluevalinnan taustalla.

Näiden muuttujien avulla Tiihonen hahmotteli 3 erilaista työväenluokkaryhmää. Perinteiseen työväenluokkaan kuuluvat ne, jotka ovat työntekijäammatissa ja samaistuvat työväenluokkaan. Ammatillisessa työväenluokassa työskennellään työntekijäammatissa, mutta samaistutaan johonkin keskiluokan ryhmään. Tässä ryhmässä oli suurin perussuomalaisten ja keskustan kannatus.

– Tämä ryhmä oli arvoiltaan konservatiivisin.

Ideologiseen työväenluokkaan kuuluvat ne, jotka samaistuvat työväenluokkaan, mutta eivät työskentele työntekijäammateissa.

– Jos haetaan kaikkia työväenluokan ryhmiä yhdistävää tekijää, se on EU-kriittisyys.

Ay-aktiivit yllättivät

Vasemmistoliiton kannatus on suurinta perinteisen työväenluokan keskuudessa. Perussuomalaiset saivat merkittävästi ääniä kaikista ryhmistä.

Kaikki työväenluokkaryhmät olivat talouspoliittisilta näkemyksiltään jokseenkin oikealla.

– Eniten sosioekonomisesti vasemmalla olivat ne, jotka eivät ammatiltaan kuuluneet työväenluokkaan.

Vihreiden työväenluokkaiset äänestäjät kuuluvat samaan ryhmään. Tiihosen mukaan heillä on yleensä työväenluokkainen tausta ja korkeakoulutus.

– Korkeakoulutus korreloi vahvasti liberaalin arvomaailman kanssa. Vihreät löytyvät puoluekentältä samalta suunnalta.

Tiihosen yksi merkittävä löydös oli se, että ammattiliittoon kuuluminen eikä edes aktiivisuus ay-toiminnassa ei lisännyt työväenluokkaan samaistumista. Tiihonen haluaisi tutkia tätä tarkemmin haastattelututkimusten avulla.

– Lapsuudenkoti nousi voimakkaaksi selittäjäksi työväenluokkaiselle identiteetille. Samoin puolison ammatti selittää identiteettiä hyvin,

Teksti: Jukka Nissinen Kuva: Tiina Hautamäki

Ekologisesti kestävä yhteiskunta syntyy suunnitelmallisella rakentamisella.

Jussi Ahokas aloitti BIOS-tutkimusyksikön ekonomistina vuodenvaihteessa.

– Työnkuvani on kaksijakoinen. Teen poliittisen talouden tutkimusta ja tutkin talouden yhdyspintoja ekologiseen jälleenrakentamiseen, Ahokas kuvaa yhtä puoliskoa työstään.

Ekonomistipuoli työssä on jokseenkin samanlaista kuin edellisessä työpaikassa Suomen sosiaali ja terveys ry:ssä eli Sostessa. Ahokas on aktiivinen keskustelija, joka perustelee vihreän siirtymän tarpeellisuutta niin talouden kuin yhteiskunnan edun kannalta.

Rakennusala on tärkeässä roolissa siirryttäessä ekologisesti kestävämpään talousjärjestelmään.

– Esimerkiksi energiatehokkuudessa rakentamisella ja remontoinnilla on valtava merkitys.

Rakentamisessa voidaan myös ehkäistä luontokatoa ja lisätä hiilen varastointia valitsemalla ja kehittämällä uusia raaka-aineita ja parantamalla vanhojen materiaalien pitkäikäisempää käyttöä. Tämä työ on vasta alussa.

– Rakentamisen prosessien on oltava nykyistä ekologisesti kestävämpiä. Miten esimerkiksi voidaan järjestää työntekijöiden kimppakuljetuksia tai huolehtia siitä, että lamput eivät pala turhaan työmaalla, pieniä konkreettisia asioita mainitakseni.

Esimerkiksi työmaalle järjestettävillä lukollisilla kaapeilla voitaisiin vähentää omien työkalujen jokapäiväistä kuljetusta.

– Nyt vastuu on yksittäisillä rakennusmiehillä. Tätä kokonaisprosessia ei kukaan ole edes vielä miettinyt.

Päätöksenteon pirstaloituminen hankaloittaa Ahokkaan mukaan siirtymää ekologisesti kestävään talouteen.

Talouteen luvassa  myrskyisiä aikoja

Ahokas ei lupaa kivutonta siirtymää. Tästä hyviä esimerkkejä ovat polttoaineen poukkoileva hinta ja turveteollisuuden äkillinen alasajo.

– Jos nopeaa päätöksenteko- tai toimeenpanokykyä ei ole ja suunnitelmallisuus puuttuu, silloin tulee tällaisia purskahduksia. Niihin joudutaan sopeutumaan.

Rakennusala on paremmassa turvassa kuin turpeentuotanto, sillä rakentajia tarvitaan aina. Vanhoja tekemisen tapoja joudutaan muokkaamaan kuitenkin aikaisempaa nopeammin muuttuvissa tilanteessa. Ahokas kaipaa suurempaa ”keskusjohtoisuutta” ja  yhteiskunnallisia investointeja muutoksen vauhdittamiseksi

– Taloudellisesti järkevätkään asiat eivät lähde liikkeelle, jos esimerkiksi alkuinvestointi on hyvin kallis. Näissä investointipisteissä voidaan tehdä vääriä valintoja.

Ahokas käyttää esimerkkinä kaupunkien kaukolämpöä, joka on ollut aikanaan erinomainen investointi. Se vähensi saasteita ja alensi energian hintaa, mutta sitä tehtiin fossiilisilla polttoaineilla. Nyt tilanne on jälleen palautumassa taloyhtiöiden erillisiin ratkaisuihin, kuten hukka- ja maalämpöön.

– Nyt hienolla instituutiolla tuotetaan haittoja.

Hajautetulla järjestelmällä on etunsa, mutta kokonaisnäkemyksen puute voi tuottaa resurssien tuhlausta ja jättää toiset huonompaan asemaan. Esimerkiksi kaupunkien keskustoissa joidenkin taloyhtiöiden tonteille ei voi rakentaa maalämpökaivoja. Vastaavasti viereisellä tontilla pystytään tuottamaan tarpeeksi lämpöenergiaa kaikille, mutta se jää osaoptimoinnin takia hyödyntämättä.

– Kaikkia ongelmia ei voida ratkaista paperilla vuosikymmeniksi eteenpäin, mutta raamit ja selvitettävät asiat olisi hyvä käydä yhdessä läpi, Ahokas muistuttaa.

Suunnittelu on muuttunut aikaisempaa monimutkaisemmaksi. Energiahuollossa tarvitsi aikaisemmin miettiä vain tuotantoa ja jakelua. Nyt on otettava huomioon myös energian käyttö ja varastointi. Energian varastointiin ei vielä ole hyviä ekologisia tapoja, jolloin tarvitaan sekä soveltavaa että perustutkimusta hyvien ratkaisujen löytämiseksi.

– Nyt puhutaan pienydinvoimaloista, mutta milloin ensimmäinen toimiva prototyyppi on valmis, Ahokas kuvittaa ideoiden ja todellisuuden välistä kuilua.

Uuden teknologian rakentamiseen tarvitaan ensiksi koulutettuja osaajia. Tuulivoiman osaajia Suomessa ei ole, sillä tuulivoimaan energianlähteenä ei uskottu aiempina vuosikymmeninä. Kotimaiset ydinvoimarakentamisen osaajat ovat myös ehtineet jo eläköityä.

– Nämä ovat hyviä esimerkkejä ongelmista yhteiskunnan sähköistämisessä. Rakentajien pitää osata rakentaa, insinöörien suunnitella ja korjaajien pitää osata huoltaa oikein.

Suomessa luotetaan yhteistoimintaan

Vaikka ilmastonmuutoksen selättäminen ja luontokadon pysäyttäminen ovat valtavia ongelmakimppuja, Ahokas uskoo suomalaisen yhteiskunnan pystyvän ratkomaan ne tyydyttävästi.

– Keskeinen kysymys on se, että meillä on aikaa muutokseen todella vähän. Muutokset pitäisi toteuttaa 10 vuodessa. Miten yhteiskunta kestää sen, se on vaikea kysymys.

Ahokkaan mukaan Suomi on maailman mittakaavassa yksi resiliensseimmistä yhteiskunnista. Ihmiset luottavat poliittiseen päätöksentekojärjestelmään ja sosiaalisia ongelmia pystytään ratkomaan yhteisvoimin.

– Kannattaa visioida suuresti, mutta varautua siihen, että kaikessa ei onnistuta. Eiköhän me jatkossakin löydetä ne tavat sopia asioista ja viedä prosessia rakentavasti eteenpäin.

Yksittäiset yritykset eivät pysty Ahokkaan mielestä ratkaisemaan ekologisia ongelmia. Yritykset odottavat, että joku muu ottaisi ensiaskeleen muutostyössä.

– Tarvitaan toimialat ylittävää koordinaatiota ennen kaikkea energiantuotannon, teollisuuden ja rakentamisen välillä. Siinä ei välttämättä tarvita valtiota, kunhan keskusteluyhteys syntyy osapuolien välillä. Projektien liikkeellelähdölle on yhteiskunnallista tilausta.

Teksti: Jukka Nissinen Kuva: Antti Kirves

Ilta-Sanomien videokuvassa työmaalla Tapiolassa näkyy valtava kiinalaisvalmisteinen torninosturi, jonka otteessa matkaa teepussi kohti teemukia. Ja osuu kohdilleen. Nosturin ohjainta pyörittelee torninosturinkuljettaja Jani Iivonen, joka osallistui tempullaan kansainväliseen haasteeseen. Vain pari muuta kuljettajaa maailmalla on onnistunut suorittamaan tehtävän vaaditussa ajassa.

– Kokeilin ensin temppua yhden kerran, mutta en ollut tarpeeksi nopea. Toisella kerralla temppu onnistui, Iivonen kertoo.

Iivosen mukaan se, mikä ei näy videolla ja mikä helpotti tehtävän suorittamista, oli työmaan ja sen korkojen tuttuus ja osaavat alamiehet.

– Lisäksi konekin oli tuttu. Mielestäni kuka tahansa tuntemani hyvä kuski pystyisi samaan suoritukseen, Iivonen toteaa tyypilliseen suomalaiseen, vaatimattomaan tapaan.

Koneet aina mielessä

36-vuotias Iivonen on nyt ajanut nosturia 6 vuotta. Rakennusalalla hän on ollut jo pidempään. Hän suoritti koneopinnot Forssan Faktiassa 5 kuukauden ajassa.

– Olen aina ollut kiinnostunut koneista ja niiden toiminnasta, joten opinnot olivat aika helppoja. Sain töitä heti seuraavana päivänä, kun tutkintopaperi oli kourassa. Ajan tällä hetkellä Trenox/Bolt Works Oy:llä.

Iivonen kehuu Forssan koulua siitä, että siellä on hyvin monenlaisia koneita – muun muassa Potain-, Betox-, Liebherr-, ja YongMao -merkkisiä – joilla pääsee harjoittelemaan.

– Lisäksi kouluttajana toimi Jari Ollanketo, joka on todella hyvä siinä, todellinen alan konkari, Iivonen kertoo.

Nykyisellä työmaallaan, Kymenlaakson keskussairaalan laajennustyömaalla, Iivosella on käytössään hänen uransa ensimmäinen Liebherrin nosturi.

– Monet kuskit vannovat Liebherrin nimeen, osa tykkää Lindenistä ja jotkut Potaineista. Makunsa kullakin, itse olen tykästynyt Kiinan vehkeisiin ihan jo pelkästään parhaan ergonomian takia, puhumattakaan hytistä. Hytti on suunniteltu Suomessa.

Iivosen mukaan ohjaimet liittyvät myös olennaisesti työergonomiaan; mitä raskaampi ja jäykempi ohjain, sitä enemmän käyttäjän ranteet rasittuvat.

Rauhallisuus on hyve

Kun Iivoselta kysyy, mikä tekee taitavan ja hyvän nosturinkuljettajan, hän mainitsee ensimmäisenä rauhallisuuden.

– Toinen tärkeä asia on, että ei stressaannu helposti, vaikka alhaalla hätiköitäisiin. On myös hyvä, jos tuntee monenlaisia koneita. Silloin uuden laitteen kanssa on helppoa päästä tutuksi ja pystyy ajamaan rennosti.

Iivonen kertoo, että hyvistä hoksottimista on myös hyötyä.

– Tajuaa, miten työmaa toimii ja pystyy ennakoimaan ja seuraamaan tilanteita.

Myös yksinäisyyden sietokyky on hyvä ominaisuus, sillä koneesta ei kiipeillä tunnin välein alas.

– Tykkään olla omissa oloissani. Se luo hyvää vastapainoa perhe-elämälle.

Kuljettajan tärkein tuki on hyvä alamies.

– Kun kuski ja alamies pystyvät luottamaan toisiinsa ja kommunikointi on sujuvaa, nostotyö on helppoa. Teen elementtiporukan kanssa 90 prosenttia nostoista työmaalla; Tällä työmaalla on paras elementtiporukka, joka on uralla tullut vastaan, Asennuspalvelu Huuhka Oy.

Iivonen on tyytyväinen nykyisellä työmaalla. Hän asuu Kotkassa ja oli jonkin aikaa lomautettuna, kun seudun työtilanne oli huonompi.

– Ajoin Helsingissä muutaman kuukauden, mutta kotoa ei ollut kiva olla poissa koko ajan. Onneksi tuli tämä Kymenlaakson keskussairaalan työmaa, jolla on töitä seuraavat puolisen vuotta. Kotkan seudulla on nyt muutenkin kovia suunnitelmia muun muassa sataman ja asuinalueiden rakentamisessa eli töitä ehkä riittää lähempänä kotia.

Katso huima suoritus Iltalehden sivulta: https://www.iltalehti.fi/iltv-lukijan-videot/a/e2f0b744-f7da-4855-88c3-e073442184c3

Teksti ja kuva: Johanna Hellsten

Aluetoimitsija Esa Niskasesta on kasvanut vuosien varrella Oulun palvelupisteen virkavuosi-seniori.

– Tulin töihin Rakennusliittoon toukokuussa 2007. Se oli hyvä jatkumo lähes 8 vuoden kokemukselle luottamushenkilön ja työsuojeluvaltuutetun tehtävissä, NCC:llä reilut 15 vuotta työskennellyt Niskanen perustelee.

Niskasen päävastuulla on luottamushenkilöiden valintojen seuranta.

– Pohjoisella palvelualueella on saatu jo valittua 79 luottamushenkilöä. Oulun alueen osuus on 28 henkeä.

Vaikka jäsenmaksua on nyt halpuutettu kuin Prismassa ikään, jäsenhankintaan pitää Niskasen mielestä panostaa lisää paukkuja.

Palveluneuvoja, jäsenyysasiantuntija Kirsti Haapasalo tuli taloon joulukuussa 2014.

– Olin aiemmin töissä tilitoimistossa. Se oli puuduttavaa työtä ja halusin vaihtaa työpaikkaa. Mieheni löysi työpaikkailmoituksen aluetoimistonhoitajaksi.

Haapasalon työnkuva on muuttunut merkittävästi viimeisen vuoden aikana. Alueen rahaliikenteen ylläpito on vaihtunut jäsenrekisterityöhön. Uutta opittavaa on tullut muutosten myötä.

– Duunimylly on tullut vastuualueelleni, Haapasalo kertoo.

Palveluneuvoja, jäsenyysasiantuntija Pirkko Kiviniemi aloitti työt liitossa tammikuussa 20016.

– Olin töissä 20 vuotta Oulun diakonissalaitoksen eri yksiköissä. Sitten tuli ammatillisen koulutuksen reformi ja minut osa-aikaistettiin. Hain silloin tänne, Kiviniemi sanoo.

Kiviniemen työ on pääasiassa puhelinpalvelua, joka sisältää muun muassa soittokierroksia uusille jäsenille.

Suomi täytti 100 vuotta vuonna 2017 ja aluetoimitsija Olli Seppänen aloitti työt Rakennusliiton Kajaanin konttorilla.

– Vuosi sitten syyskuussa tulin tänne, kun tieto Kajaanin toimiston lopettamisesta tuli vuoden 2020 lopussa.

– Jos Kajaanin toimistolla olisin istunut yksinään seuraavat 10 vuotta, olisi mielenterveyden kannalta eteen tullut sellainen tilanne, että olisin varmaan jo hyppinyt seinille.

Työkokemusta Seppäselle ehti kertyä Tulikiven Suomussalmen tehtaalla 16 vuotta, josta 14 vuotta luottamushenkilönä. Seppäsellä on päävastuu Pohjois-Suomen rakennustuoteteollisuuden edunvalvonnasta.

– Kuulun myös pohjoisen palvelualueen riita-asioiden valmistelutiimiin.

Tuorein aluetoimitsija Mika Yli-Suvanto aloitti työt liitossa aprillipäivänä viime keväänä.

– Toimitsijan työ oli erilaisempaa kuin kuvittelin. Tämä on paljon monipuolisempaa ja työyhteisö rennompi kuin ajattelin.

Maalausala ja yhteydenpito nuoriin jäseniin ovat Yli-Suvannon erityisalueet Oulun palvelupisteessä.

– Kiersimme meidän toimitsijaporukallamme kaikki ammattioppilaitokset heti toukokuussa, kun se oli mahdollista.

Tänä syksynä oppilaitoksissa käynti on sujunut helpommin.

Teksti ja kuvat: Jukka Nissinen taustakartta: Maanmittauslaitoksen Vanhat kartat -palvelu

Valtakunta-juttusarjassa Rakentaja matkaa läpi Suomen vieraillen liiton palvelupisteissä.

Luottamusmies Aki Ollila sai vuonna 1991 lama-Suomesta tarpeekseen ja lähti ulkomaille. Entisen kirvesmiehen väitöskirja työntekijän lojaalisuusvelvollisuudesta on nyt paketissa.

Oulusta lähtöisin olevalle Aki Ollilalle opiskelut eivät napanneet nuoruudessa.

– Peruskoulun päästötodistus riitti ammattikoulun kirvesmieslinjalle.

Vuonna 1991 Suomi romahti lamaan. YIT:n Oulun sairaanhoito-oppilaitoksen rakennustyömaan pääluottamusmieheksi noussut Ollila sai tarpeekseen ja lähti seikkailemaan pariksi vuodeksi maailmalle. Kotimaahan palattuaan hän törmäsi sattumalta Siikaranta-opiston opettajaan, joka kysyi joko Ollilla oli hakenut oikeustieteelliseen tiedekuntaan opiskelemaan.

– En ollut tiennytkään, että luottamusmieskurssin työoikeuden tentin suorittaminen oikeutti hakemaan yliopistoon.

Ollilla pääsi opiskelemaan lakia Turkuun. 2010-luvun alussa Ollilla työskenteli Puu- ja erityisalojen liiton lakimiehenä. Käytännön työmarkkinoiden oikeustapausten syvällisempi pohdinta sai Ollilan hakeutumaan jatko-opintoihin Helsingin yliopistolle. Lokakuussa Ollila väitteli tohtoriksi aiheenaan työntekijän lojaalisuusvelvollisuuden perusta, sisältö ja rajoitukset. Ollilan duunaritausta näkyy väitöskirjan näkökulmassa. Keskeinen kysymys on työntekijän sananvapauden laajuus työsuhteessa, joka asettaa joitakin rajoituksia sananvapauden suhteen.

– Yksi keskeinen kysymys on työntekijän sananvapauden ja lojaalisuusvelvollisuuden suhde työsuhteessa: lojaalisuusvelvollisuus rajoittaa työntekijän sananvapautta.

Tarkkana somessa

Perusperiaate on, että työntekijällä on suurempi oikeus moittia työnantajaansa julkisesti kuin esimerkiksi työmaan vastaavalla mestarilla. Välillä työnantajan toilailut voivat ottaa pattiin ja somessa tekisi mieli avautua pöljyyksistä.

– Sananvapaus perusoikeutena ei oikeuta sen väärinkäyttöön. Työnantajan julkinen solvaaminen voi olla työsuhteen päättämisperuste.

Ollila pitää työntekijän oikeusturvan kannalta ongelmallisena, että oikeuteen päätyneissä työntekijän epäasiallista käyttäytymistä koskeneissa tapauksissa näyttää unohtuneen työsopimuslain 3:1:n toinen virke, joka ilmentää työntekijän lojaalisuusvelvollisuutta lain tasolla.

– Uskoakseni lainkohdan sivuuttamien johtuu siitä, että TSL 3:1:n toinen virke on kirjoitettu avoimeen muotoon ja se ymmärretään usein periaateluontoisena säännöksenä. Virkkeen tunnistaminen ja sen johdonmukainen soveltaminen parantaisi työntekijän oikeusturvaa, Ollilla miettii.

Moni rakentaja törmää työmailla työsuojelun laiminlyönteihin, jotka ylittävät viranomaisten puuttumiskynnyksen. Mikä merkitys lojaalisuusvelvollisuudella on tällaisissa tilanteissa?

– Lojaalisuusvelvollisuus itsessään ei velvoita työntekijää ilmoittamaan väärinkäytöksistä. Työntekijän asemasta tai työsopimuksesta tällainen velvollisuus voi seurata. Muutoin työntekijä toimii oma-aloitteisesti. Lojaalisuusvelvollisuus edellyttää, että hänen tulee aiheuttaa väärinkäytöksestä ilmoittaessaan mahdollisimman vähän vahinkoa työnantajalle. Tämä tarkoittaa, että ensisijaisesti ongelmasta kerrotaan työnantajalle, Ollilla sanoo.

Teksti: Jukka Nissinen Kuvat: Antti Kirves