Olen ilahtuneena seurannut koko rakennusalan yhteistä some-kampanjaa, #pientäprojektia. Siinä alan ihmiset – ja jotkut ulkopuoleltakin – jakavat isoja ja pieniä ja rakennusprojektejaan. Instagramissa, Twitterissä ja Facebookissa näkyy rakentajien kädenjälkeä aina saunanremontista jättimäisiin infraprojekteihin.

Ideana on kohottaa alan mainetta, tekijöiden ammattiylpeyttä ja alan houkuttelevuutta työpaikkana. Rakentamista kuvataan julkisuudessa yleensä niin negatiivisesti, että on hienoa, kun onnistumisetkin saavat välillä tilaa.

Samaan aikaan seuraan kuitenkin myös verottajan ja työsuojelun havaintoja esimerkiksi siitä, kuinka paljon työmailla työskentelee ihmisiä, joilla ei ole työnteko-oikeutta Suomessa, miten alipalkan maksajat joutuvat harvoin vastuuseen teoistaan, rakentajille tehdyt henkilöstötilat eivät täytä minkäänlaisia standardeja ja ala on edelleen tapaturmien osalta Suomen vaarallisin.

On hienoa, että rakennusalan mainetta pyritään kohottamaan yhdessä. Rakennusala on talouskasvun moottori, se takaa meille kaikille lämpimät kodit, työpaikat, sujuvat yhteydet läpi maan ja viihdyttävät ostospaikat. Rakentajien on syytäkin röyhistää rintaansa ja kertoa ”Minä tein tuon”.

Mutta alan maineen parantamiseen eivät riitä hienot lopputulokset, jos ne on revitty työtätekevien ihmisten selkänahasta, kiireessä ja vaarallisesti. Alan julkikuvalle ei tee hyvää se, että uutisissa kerrotaan jatkuvasti talousrikoksista, työntekijöiden hyväksikäytöstä ja tänä vuonna myös työmaista koronaviruksen tartuntaketjujen lähtöpaikkoina. Rakennusliiton toimitsijat saavat selviteltäväkseen vielä lisää sotkuja, jotka ei välttämättä tule julkisuuteen.

Ennen kuin #pientäprojektia voi vaikuttaa alan houkuttelevuuteen ja maineeseen, on todelliset ongelmat saatava vihdoin ratkaistua. Jos ei vapaaehtoisesti, niin sitten pakolla.

Johanna Hellsten, päätoimittaja

Sain ensimmäisen motorisoidun ajoneuvoni 15-vuotiaana. Se oli mopo, Suzuki PV50 eli tuttavallisemmin Suitsa, jolla pääsin huristelemaan teinirientoihin, kun bussi kulki kavereiden luokse kerran tunnissa ja viimeinen tuli kotiin 21.30.

Ajokortin ajoin heti kun se oli mahdollista, sillä lukioon piti mennä kahdella bussilla ja jos niistä ensimmäinen oli vähän myöhässä, joutui vaihtoa odottamaan Kehä III:n varrella tunnin, satoi tai paistoi. Sitä onnea, kun pääsin isän auton puikkoihin ensimmäistä kertaa.

Opiskelu- ja työurani alun asuin Helsingissä Punavuoressa, enkä tarvinnut yli 10 vuoteen autoa. Omat jalat ja julkinen liikenne toimivat täydellisen hyvin Helsingin ydinkeskustassa, jossa sijaitsivat sekä opiskelu- että työpaikka.

Sitten muutin takaisin vanhaan kotitalooni. Vantaan taajama-alueelle, jossa lähin kauppa on 3 kilometrin päässä ja busseja menee Helsinkiin tunnin välein. Ilman autoa olisi erityisesti nyt korona-aikaan ollut ihan mahdotonta liikkua. Erilaisille kuvauskeikoille olisi pitänyt jättää kokonaan lähtemättä, sillä matka-aika olisi kestänyt puolen tunnin sijaan 1,5 tuntia. Ei kovin tehokasta työaikaa.

Rakennustyömaat sijaitsevat usein paikoissa, joihin ei vielä edes kulje julkista liikennettä. Työntekijöillä on raskaita työkaluja, joita ei hevillä kanniskella mukana metrossa. Ja koska me tavalliset ihmiset saamme tavallista palkkaa, emme voi valita itsellemme perheasuntoa Helsingin keskustassa.

Tuntuu, että auto on ikuinen lypsylehmä, jonka käytölle keksitään loputtomasti uutta maksua ja veroa. Polttoaineiden verotusta kiristettiin taas. Valtionvarainministeriön nerot myös ehdottivat hetki sitten työpaikan parkkipaikkojen verottamista.

Kannatan ehdottomasti julkisen liikenteen käyttöä sekä kehittämistä ja uskon, että autokanta sähköistyy pikkuhiljaa. Täyssähköautojen hinnat ovat kuitenkin edelleen varsin korkeita, ja niiden ostamiseen maksettava hankintatuki on vaivaiset 2 000 euroa. Se ei lohduta hirveästi, kun ladattavan sähköauton hinta on 1,5-kertainen polttomoottorilliseen verrattuna.

Missä vaiheessa kestävämpään liikenteeseen aletaan pyrkiä realistisesti, kunnon porkkanalla, eikä ainaisella kepillä?

Johanna Hellsten, päätoimittaja

Kun tulin työelämään, en kuulunut mihinkään liittoon. Isäni suosituksesta kuuluin Yleiseen työttömyyskassaan ja ammattiliittojen merkitys oli minulle yllättävän hatara – varsinkin kun ottaa huomioon, että valmistuin maisteriksi Helsingin yliopiston poliittisen historian laitokselta. Opiskelun aikana tein freelance-toimittajan töitä, eikä suhdetta esimerkiksi Journalistiliittoon päässyt muodostumaan.

Vaikka lapsuudenkodissani puhuttiin paljon yhteiskunnallisista asioista, ei ammattiliitoista juuri keskusteltu. Isäni teki ison osan urastaan työnantajaleirissä ja muistan kyllä vääntäneeni hänen kanssaan monet kerrat erilaisten talousnäkemystemme takia.

Kun menin töihin Sanomien pääosin omistamaan Rakennuslehteen, tuli silloinen päätoimittaja eli työnantajan edustaja sanomaan, että ”meillä on sitten tapana kuulua ammattiliittoon”. Liityin. Sanomilla koettiin 15 vuotta sitten, että järjestäytyneen vastapuolen kanssa on fiksumpi neuvotella.

Liitto avasi aivan uudenlaisen maailman. Liitolla oli lehti, jossa kirjoitettiin nimenomaan minun alani asioista ja alan työntekijöitä haastateltiin kaikissa jutuissa. Pressikortti on minulle edelleen ylpeydenaihe, eikä vähiten siitä syystä, että kortilla saa myös tuntuvia etuja itselleni tärkeistä palveluista. Olen osallistunut liiton koulutuksiin, jotka ovat olleet minulle ilmaisia ja tiedän, minne voin soittaa, jos minulla tulee ongelmia työelämässä. Pääsin myös toimimaan Rakennuslehden työsuojeluvaltuutettuna 2 kauden ajan.

En ole ollut työttömänä, joten en ole varsinaisesti ”tarvinnut” työttömyyskassaa. Tiedän sen olevan kalliimpi kuin Loimaan kassan, mutta liittoni kokonaismaksulla saan kuitenkin sen tasoisia palveluita, että koen saavani enemmän kuin mistä maksan. Palveluita myös kehitetään jäsenistöä kuunnellen.

10 vuotta sitten minulle paljastui, että isänisäni oli ay-miehiä. Hän toimi usein rakennustyömaan luottamusmiehenä, sillä häneen luottivat sekä puolueen jäsenet että sitoutumattomat. Liittotoiminta nimenomaan työntekijäpuolella olikin vai hypännyt yhden sukupolven yli.

Olen nyt työskennellyt Rakennusliiton palveluksessa 8,5 vuotta. Tänä aikana olen nähnyt, miten liitto turvaa jäseniään todella pahoissakin paikoissa. Olen istunut luottamushenkilöiden kanssa monilla kursseilla, joilla heille – ja minulle – kerrotaan työelämän pelisäännöistä aina työlaeista työturvallisuuteen. Ja iltasella vaihdetaan kokemuksia vertaisporukoissa.

Työttömyyskassa on tärkeä liittoon kuulumisen syy, mutta se ei todellakaan ole ainoa. Kyse on turvasta, eduista, yhteenkuuluvuuden tunteesta ja jokainen meistä voi olla varma, että tulevina karuina aikoina yksin ei pärjää neuvotteluissa työnantajien kanssa. Siihen tarvitaan vahvaa työntekijöiden yhteenliittymää.

Johanna Hellsten, päätoimittaja

Tämä kesä jää varmasti monen nuoren mieleen. Maaliskuussa ammattiopistoissakin siirryttiin etäopetukseen, mutta onneksi rakennustyömaat ovat pyörineet vielä siihen tahtiin, että opiskelijat ovat päässeet tekemään myös käytännön harjoitteluja. Kesätöiden kanssa on sama juttu; vaikka paikkoja on luonnollisesti vähemmän kuin viime vuonna, moni rakennusalan yritys on pitänyt huolta siitä, että nuoria pääsee työmaille kesätöihin.

Kuten kokenut koulutusammattilainen toteaa lehden sivulla 12, rakentamista opita kirjekurssilla. Kuten kaikissa käytännön ammateissa, myös rakentamisessa on oleellista päästä ei tekemään omin käsin, kokeneemman työntekijän ja oppilaitoksen ohjauksessa.

Ammattiopistojen digiloikka sujui yllättävän hyvin ja myös näytöt ja harjoittelut pystyttiin pääosin toteuttamaan. Suurin huoli nuorista opiskelijoista ei koskekaan tätä kevättä ja kesää. Miten käy ensi syksynä ja siitä eteenpäin, kun rakennusalalle povataan kaikkien aikojen laskua?

Suuressa 1990-luvun lamassa hukattiin kokonainen sukupolvi rakentajia. Töitä ei ollut, moni vaihtoi alaa. Ongelmaan törmättiin sitten 2000-luvun nousukaudella, kun kokeneita rakentajia jäi sankoin joukoin eläkkeelle, eikä heitä paikkaamaan ollutkaan kannuksensa ansainneita, työuransa puolivälissä olevia ihmisiä. Siinä sitten räätälöitiin kiireessä koulutuksia, vaikka oli myöhäistä rypistellä, kun oli jo housuissa.

Hallitus ilmoitti massiivisessa lisäbudjetissaan kesäkuun alussa, että muun muassa infrainvestointeihin ja kohtuuhintaiseen asuntotuotantoon ohjataan rahaa. Tämä onkin järkevää elvytystä, sillä toimiva infra mahdollistaa ja myös luo taloudellista toimeliaisuutta ja kohtuuhintainen asuminen on sekä yksilön että yhteiskunnan etu.

Elvytys tehdään tietysti velkarahalla ja ensimmäiset vastalauseet on jo kuultu tavanomaisten epäiltyjen suusta kokoomuksesta ja Etelärannasta. Säröäänet puuttuivat siinä vaiheessa, kun yrittäjille neuvoteltiin mittavia tukiaisia. Ennen kuin kriisi on edes ohi, aletaan jo vaatia vyönkiristystä ja työelämän ”joustoja”.

Aiemmista mokista olisi ihan hyvä ottaa nyt opiksi. Työelämää huonontamalla ei synny uusia kovan luokan ammattilaisia.

Johanna Hellsten, päätoimittaja

Kun Suomen työmailla työsuojeluvaltuutetut, työnantajat ja viranomaiset pyrkivät pitämään ihmiset töissä ja hengissä, paistaa julma valokeila kohti niitä maita, joissa työntekijän henki on halpa myös epidemian aikana.

Tätä juttua kirjoittaessani huhtikuun puolivälissä Singapore on ilmoittanut koronatartuntojen merkittävästä kasvusta. Ne voidaan lähes kaikki johtaa muutamaan paikkaan; rakennusalan siirtotyöläisten ahtaisiin asuntoloihin. Amnesty Internationalin mukaan Singaporessa on tällä hetkellä karanteenissa noin 20 000 siirtotyöläistä. Huolta aiheuttaa se, ettei asuntoloissa ole tilaa eristäytyä, eli virus voi päästä leviämään nopeasti.

Myös Qatarista on kantautunut huolestuttavia tietoja. Osa maan 2 miljoonasta siirtotyöläisestä – jotka muun muassa rakentavat stadioneja tuleviin jalkapallon MM-kisoihin – asuu maan pääkaupunki Dohassa leireillä, joita on nyt suljettu koronaviruksen leviämisen takia. Se, kuinka monta siirtotyöläistä on taudin saanut, ei ole selvää kenellekään, sillä Qatarin viranomaiset eivät anna asiaa koskevia tietoja. Osa rakennustyömaista kuitenkin pyörii täydellä teholla ja koronaviruksen kantajat asuvat ja työskentelevät vieri vieressä työtovereidensa kanssa.

Sekä Singaporen että Qatarin osalta tiedetään, että siirtotyöläisten elinolosuhteet ovat joistakin pienistä parannuksista huolimatta surkeat. Siirtotyöläiset asuvat ahtaasti asuntoloissa tai leireissä, heillä on rajalliset mahdollisuudet hygieniastaan huolehtimiseen, eikä heillä ole useimmiten oikeutta samanlaiseen terveydenhuoltoon kuin maan omilla kansalaisilla.

Rakentajien maailmanliitto BWI ilmaisi huolensa siirtotyöläisten tilanteesta jo maaliskuun lopussa ja lähetti avoimen kirjeen Qatarin viranomaisille. Kirjeessä vaadittiin muun muassa parempia elinolosuhteita siirtotyöläisille sekä sen takaamista, että joko karanteenissa olevat tai koronavirusta sairastavat siirtotyöläiset saavat siitä huolimatta palkkansa.

Ei ole kenenkään etujen mukaista antaa viruksen levitä. Noudatetaan täällä Suomessa viranomaisten ohjeita ja terveen järjen käskyjä. Ja epidemian jälkeen palataan vihaisina ja solidaarisina maailman rakentajien oikeuksien pariin.

Johanna Helsten, päätoimittaja

Jututin tämän lehden teemaa varten Raksanuorten mediakurssille osallistuneita nuoria rakentajia. Kysyin heiltä, minkälaisista asioista he kaipaavat tietoa lehdeltä ja Rakennusliitolta. Odotin varmaankin jotain ihmeellisen trendikästä ja käsittämättömän siistiä, jota tällainen keski-ikäinen tietotyöläinen ei osaisi edes toteuttaa. Vastaukset yllättivät.

Nuoria huolettavat ihan samat asiat kuin vanhempiakin rakentajia; eläkeasiat, verotus, työllisyys ja työttömyys. Kiinnostuksenkohteissakin on paljon samaa: koulutukset, liiton tapahtumat ja työturvallisuusasiat. Kuulosti siltä, että me emme voi viestiä liikaa. Tiedontarve on valtava.

Moni eläkekysymystä kommentoinneista ajatteli, että he pääsevät eläkkeelle vasta seitsemänkymppisenä, jos mitään eläkkeitä edes siinä vaiheessa maksetaan. Rakentajan sivulla 22 Työeläkevakuuttajat TELA:n erityisasiantuntija rauhoittelee pahimpia pelkoja; Suomen eläkejärjestelmä on kansainvälisessä vertailussa parhaimmiston joukossa.

Toki tuleviin eläkkeisiin liittyy riskitekijöitä, jos Suomen syntyvyys pysyy alhaisena ja yhä pienempi työssäkäyvien joukko maksaa yhä suuremman joukon eläkkeet, joten nuorten huoli ei ole täysin perusteeton. Kun tähän yhdistetään vielä se, etteivät nuoret välttämättä työllisty heti perinteisiin työsuhteisiin, voi tulevaisuus tuntua joskus epävarmalta.

Onneksi tulevaisuus ei kaikilta osin näytä niin synkältä. Digitaalisuus hiipii työmaille pikkuhiljaa, mutta varmasti. Siitä saattaa löytyä viisastenkivi ratkaisemaan rakennusalan tuottavuusongelmia. Nuorille erilaiset digivehkeet ovat kuin oman ruumiin jatke. He osaavat käyttää niitä ja he myös haluavat hyödyntää niitä. Työmailta löytyy varmasti töitä sellaisille tekijöille, joilla pysyy kädessä sekä akkuruuvinväännin että tabletti.

Vanhempien rakentajien velvollisuus on ottaa nuoret avosylin vastaan työmailla. Hiljainen tieto ja oppi siirtyy parhaiten työntekijältä toiselle. Kukaan ei ole valmis suoraan koulunpenkiltä, vaan työmaan tavoille oppiminen vaatii koko rakentajien yhteisöä.

Johanna Hellsten, päätoimittaja

Rakentaja-lehti perustettiin vuonna 1925. Jo sitä ennen kirvesmiehillä, muurareilla ja maalareilla oli omat lehtensä Lastu, Peruskivi ja Maalarien Viesti, jotka alkoivat ilmestyä viime vuosisadan alussa, vuoden 1905 suurlakon jälkimainingeissa.

Enimmillään Rakentaja-lehtiä tipahti liiton jäsenten postilaatikkoon peräti 47 kertaa vuodessa. Siitä luvusta on tultu tasaisesti alaspäin, kun jäsenviestinnän tarpeet ovat muuttuneet. Sähköiset kanavat ovat tänä päivänä yhä tärkeämpiä, kun viestinnän nopeuden vaatimukset vain kiristyvät.

Rakentaja-lehti on käynyt viime syksyn aikana yhden sen historian suurimmista muutoksista. Lehti ilmestyy jatkossa 8 kertaa vuodessa, sen ulkoasu muistuttaa enemmän aikakauslehteä ja sisältö on mietitty uudelleen niin, että se palvelisi lukijoitaan ja liittoa paremmin. Lehti keskittyy enemmän taustoittaviin ja syvällisiin sisältöihin, sillä uutiset luetaan verkosta mahdollisimman tuoreina.

Uudistuneeseen lehteen on mietitty erilaisia teemoja, jotka rytmittyvät vuoden kulun mukaan. Ensimmäinen teema on korjausrakentaminen. Korjaaminen muodostaa yli 40 prosenttia kaikesta rakentamisesta ja sen osuus yleensä nousee silloin, kun uudisrakentamisessa hidastellaan. Korjausrakentaminen myös kehittyy vauhdilla, sen prosesseja mietitään uusiksi ja avuksi otetaan uudenlaista teknologiaa. Niistä lisää sivulta 16 alkaen.

Muita Rakentajan teemoja ovat tänä vuonna muun muassa nuoret rakentajat, työterveys ja -turvallisuus, maanrakennus ja uudisrakentaminen. Teemat eivät kuitenkaan koskaan vie koko lehteä, vaan yllätyksille jää aina tilaa.

Lehden rakenteeseen liittyvä iso uudistus on jäsenille tärkeiden asioiden huomioiminen jokaisessa lehdessä. Rakentajien terveyttä, lakia ja oikeusasioita sekä taloutta ruoditaan kaikissa lehden 8 numerossa omilla palstoillaan. Pyrimme tuomaan alan parhaiden asiantuntijoiden tietotaitoa lukijoidemme käyttöön.

Liittolehtien on pysyttävä mukana lehtialan kehityksessä. Aivan samalla tavalla kuin kaupalliset lehdet kisaavat lukijan huomiosta lehtiständeillä Suomen kaupoissa ja kioskeissa, myös liiton julkaisun on houkuteltava vastaanottajaa avaamaan lehti. Sillä mitä iloa on lehden tarjoamasta, jäsenelle tärkeästä tiedosta, jos se päätyy suoraan takansytykkeeksi? 

Johanna Hellsten, päätoimittaja