”Harmittaa, kun ulkomaalaisia tasoitemiehiä ja maalareita kierrätetään eri työmailla. Näin ainakin omalla työmaalla on tapahtunut. Olisi hyvä, jos sama mies tai porukka hoitaisi alusta loppuun työmaan. En siis mitenkään moiti itse työntekijää, vaan heidän työnjohtajiaan.”

Näin kommentoi yksi liiton jäsen Rakentaja-lehden suuressa koronakyselyssä. Lukemattomissa vastauksissa toistettiin huolta kiertävästä ulkomaalaisesta työvoimasta, jonka asuinolosuhteet, palkat, perehdytys ja kaikki mahdollinen on sinne päin. Heitä pidetään työmaiden pahimpina koronapeikkoina.

Totta on, että joulun jälkeen kotimaissaan lomailleita ulkomaalaisia rakentajia ei koronatestattu, eikä kukaan usko omaehtoiseen karanteeniin. Koronan kolmas aalto lähti käyntiin, sillä moni rakentaja tuli maista, joissa koronatilanne oli paljon Suomea huonompi. Työnantajat jäivät kiinni housut kintuissa, kun useilta työmailta löytyi kymmenien henkilöiden tartuntaketjuja. Alkuvuodesta pääosa tartunnoista oli juuri ulkomaalaisilla työntekijöillä. Rajat ovat olleet kuitenkin ulkomaalaisilta rakentajilta kiinni jo tammikuun loppupuolelta asti.

”Huono tai olematon sosiaaliturva edesauttaa karanteenirikkomuksiin, samoin huonot majoitusolot”, eräs toinen rakentaja kommentoi siirtotyöläisten suomalaisia rakentajia huonompaa koronatilannetta.

Koronapandemia on tuonut monessa maassa kaikkien silmien eteen siirtotyöläisten surkean aseman. Muun muassa Singaporessa, Qatarissa ja Saksassa lähti jo keväällä 2020 käyntiin isoja tartuntaryppäitä juuri siirtotyöläisten huonojen asuin- ja hygieniaolojen takia. Vaikka Suomessa tessissä on sovittu, minkälainen majoituksen pitää olla, harva ulkomaalainen työntekijä osaa vaatia oikeuksiaan. Vielä harvempi kuuluu Rakennusliittoon.

Jäsenten kokemus oli myös se, että ulkomaalaiset työntekijät viittaavat kintaalla koronaturvallisuudelle. Maskien käyttämättömyydestä mainittiin useita kertoja. Osin kyse voi olla siitä, että rakentajat tulevat Suomeen kulttuureista, joissa on vielä hivenen kotimaan työmaita machompi meininki. Osin kyse saattaa olla siitä, että miksi välittää mistään, kun heistäkään ei välitetä. Miksi sitoutua sellaisen yhteiskunnan arvoihin, jossa vieraillaan surkealla palkalla muutaman kuukauden ajan?

Jos muualta tulleet työntekijät jäävät vain omiin porukoihinsa, ei yhteishenkeä synny. Ja yhteishenkeä tarvittaisiin nyt enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

Työnantajilta kaivattaisiin myös skarppausta kaikilla rintamilla. Vaikka julkisuudessa onkin ollut uutisia isojen rakennusyritysten luovastakin kamppailusta työmaiden tartuntoja vastaan, kyselymme tuloksista päätellen iso osa työmaista on hygienian ja muiden hyvien koronakäytäntöjen osalta retuperällä. Edelleen. Yli vuosi pandemian alun jälkeen.

Noin vuosi sitten olin Helsingin kirvesmiesten kevätkokouksessa Kannelmäessä esittelemässä uudistunutta Rakentaja-lehteä. Juteltiin ja syötiin kakkua, mutta ilmassa oli jo uhkan tuntua. Koronavirus oli alkanut levitä Suomessa. Tartuntaluvut olivat vielä pieniä, mutta kättely oli jo lopetettu. Viikko eteenpäin, ja Suomi meni osittain kiinni.

Nyt vuotta myöhemmin olemme edelleen keskellä pandemiaa, tartuntoja tulee rapiat 700 kappaletta päivässä ja ravintolat ovat menneet kiinni. Aivan kuten vuosi sitten, myös syksyllä ja uudestaan joulun jälkeen rajojen yli tuotiin tautia muun muassa rakennustyömaille. Pakkotestausta rajoilla ei ole saatu voimaan, eikä omaehtoinen karanteeni maahan tullessa ole edelleenkään muuta kuin höpöhöpöä.

Uudenmaan sairaanhoitopiirin infektioylilääkäri Asko Järvinen totesi maaliskuussa, että Viron tartunnat ovat heijastuneet pääkaupunkiseudulla muun muassa rakennustyömaiden tartuntoihin. Virossa on parhaillaan meneillään katastrofaalinen koronatilanne. Maiden raja ei ole edelleenkään koronatiivis ja rakentajat maksavat siitä kovan hinnan.

Työmailla on ollut vuosi aikaa kehittää tapoja, joilla tartuntoja voidaan estää. Osa urakoitsijoista on oppinut, osa ei, ja osa ei edelleenkään välitä. Rakennusliiton toimitsijat saavat edelleen jatkuvasti avunpyyntöjä työmaiden työntekijöiltä; sosiaalitilat ovat siivottomia ja liian pieniä, mahdollisuuksia edes käsienpesuun ei ole, koronatartuntoja tulee, mutta työntekijöitä ei informoida asiasta ja edelleen alipalkatut ulkomaiset komennusmiehet asuvat pienenpienissä asunnoissa kylki kyljessä.

Nyt työnantajat odottavat ilmeisesti työntekijöiden maskipakosta hopealuotia koronatartuntojen estämisessä. Onpa eräs nimeltä mainitsematon yritys jo yrittänyt määrittää työntekijöille sakkojakin, jos maski ei pysy päässä. Maski on toki hyvä alku, mutta se ei yksin riitä. Tarvitaan myös aitoja karanteeneja, nopeaa testausta ja erilaisia järjestelyjä työmailla, jotta rakentajien olisi turvallista tehdä työtään.

Ja voisi olla tässä vaiheessa myös ihan fiksua tarkastella sitäkin, onko alan bisnesmalliin kuuluva, halvan työvoiman rahtaaminen Suomeen huonoihin asumisoloihin kaikkein kestävin toimintatapa, oli pandemia tai ei.

Rakentamisen huomattavasta merkityksestä kansantalouden kukoistukselle ei ole epäselvyyttä. Kiinteistöomaisuudessa on kiinni valtava osuus Suomen varallisuudesta. Ala työllistää, se on historiallisestikin parantanut valtavien ihmismassojen elämänlaatua ja se on etulinjassa taisteltaessa ilmastonmuutosta vastaan.

Rakennusalan merkitys on kuitenkin myös henkilökohtainen. Kun oman kodin kohdalla menee jotain pieleen, syytetään rakentajia. Pahimmassa tapauksessa päädytään iltapäivälehtiin haukkumaan yksittäistä yhtiötä ja leimataan koko alan työ laaduttomaksi puuhasteluksi. Niistä hetkistä, kun rakennusalan työntekijä tai yritys onkin ollut pelastava enkeli, ei kerrota julkisuudessa. Paitsi joskus; tähtitieteen professori Kari Enqvist kirjoitti rakkaudella persvakoäijistä, jotka tulevat paikalle silloin, kun on todellinen hätä.

Omalle kohdalleni on sattunut monta kertaa haalarienkeli, viimeksi tammikuun puolivälin pakkasilla. Lämmitysjärjestelmä piiputti maanantaiaamuna ja edessä oli palelua tai muutto hotelliin. Soitin huoltoyritykseen, jossa väki oli painanut töitä koko viikonlopun auttaessaan kylmään jääneitä ihmisiä. Työnjohtaja varoitteli, että en välttämättä saisi heti apua, koska joka ikinen asentaja oli ylityöllistetty. Sanoi kuitenkin soittavansa, jos joku vapautuisi yllättäen.

Ja niinhän siinä kävi, että iltapäivällä pihaan ajoi pakettiauto, josta astui ulos nuori mies kasvomaskissaan. Kaveri oli tuttu, sillä hän oli käynyt aivan samassa tilanteessa luonamme 3 vuotta sitten korjaamassa pakkasella piiputtaneen lämmitysjärjestelmämme. Yritys ei halunnut jättää meitä hätään pakkaseen ja asentajat joustavat – kuten alan työehtosopimukset mahdollistavat – kun ihmisiä on pulassa.

Kokenut ammattilainen on myös hyvä asiakaspalvelija. Asentaja tarkisti koko järjestelmän ja näki heti, että 10 vuodessa jotkin osat olivat tulleet käyttöikänsä päähän. Kertoi meille, mitä vaihdetaan ja miksi. Seuraavilla pakkasilla minun ei siis tarvitse kaahata Tokmannille hakemaan raksalämmitintä.

Ja asentajakin sai 3 vuotta sitten meille jääneen jakoavaimensa takaisin.

Jos julkisuudessa kerrottaisiin enemmän myös näitä pieniä, arkisia onnistumisen tarinoita, ei alan maine ehkä olisi niin huono kuin se nyt on.

On huvittavaa, että Suomessa puhutaan, kuinka keväällä oli koronan takia lockdown eli täyssulku. Ei ollut. Kaupat olivat auki ja monia töitä tehtiin läpi koko kevään. Ei rakennustyö mihinkään loppunut.

Pitkin vuotta ympäri maailman on kehotettu ihmisiä etätöihin, suljettu ravintolat, kirjastot, koulut ja museot. Kykitty vapaa-aika kotona oman perheen kanssa. Monessa maassa rakennustyömaat ovat kuitenkin pyörineet koko vuoden, pandemiasta riippumatta. Esimerkiksi Saksa ja Ranska ovat luokitelleet alan elintärkeiden toimintojen piiriin. Se piiri on haluttu pitää pyörimässä, vaikka kaikesta muusta on tingitty.

Tämä vuosi ei ole ollut rakentajille helppo. Joku on sairastunut töissä, moni joutunut karanteeniin. Aikatauluja on rukattu uusiksi, kun yksittäisiä työmaita on suljettu tartuntaketjujen vuoksi. Työkaveriin on pidetty etäisyyttä, kahvit juotu ulkona ja käsiä hinkattu verille asti. Sellaisissakin firmoissa, joissa työ on ollut ennen varmaa, on lomautettu väkeä. Aika on ollut epävarmuuksia täynnä.

Silti asuntoja, liikenneväyliä ja julkisia rakennuksia on rakennettu ja niitä on myös valmistunut. Ja niitä rakennetaan ensi vuonnakin. Rakennusteollisuus RT:n arvio ensi vuodelle on synkkä. Toisaalta RT:n viisaat ovat koko tämän vuoden arvanneet väärin; alalla on mennyt jatkuvasti paremmin kuin on ennustettu. Tällä kertaa myös merkittävän asuntorahoittajan, Hypo-pankin pääekonomistinkin mielestä viimeisin ennuste on liian mustanpuhuva.

Mutta toki, rakennuslupia on haettu asumiseen ja liikerakentamiseen selvästi vähemmän kuin viime vuonna. Rakentajia on työttömänä ja lomautettuna huomattavasti enemmän kuin vuosi sitten ja näyttää siltä, että työttömyyden nousuprosentti vain kasvaa kuukausi kuukaudelta.

On kuitenkin niin, että rakentaminen on yksi talouden elpymisen tärkeimmistä moottoreista ja valtiovallan kannattaa ohjata paukkuja tänne. Jos rakentaminen romahtaa, syöksyy alaspäin koko Suomi.

Olen ilahtuneena seurannut koko rakennusalan yhteistä some-kampanjaa, #pientäprojektia. Siinä alan ihmiset – ja jotkut ulkopuoleltakin – jakavat isoja ja pieniä ja rakennusprojektejaan. Instagramissa, Twitterissä ja Facebookissa näkyy rakentajien kädenjälkeä aina saunanremontista jättimäisiin infraprojekteihin.

Ideana on kohottaa alan mainetta, tekijöiden ammattiylpeyttä ja alan houkuttelevuutta työpaikkana. Rakentamista kuvataan julkisuudessa yleensä niin negatiivisesti, että on hienoa, kun onnistumisetkin saavat välillä tilaa.

Samaan aikaan seuraan kuitenkin myös verottajan ja työsuojelun havaintoja esimerkiksi siitä, kuinka paljon työmailla työskentelee ihmisiä, joilla ei ole työnteko-oikeutta Suomessa, miten alipalkan maksajat joutuvat harvoin vastuuseen teoistaan, rakentajille tehdyt henkilöstötilat eivät täytä minkäänlaisia standardeja ja ala on edelleen tapaturmien osalta Suomen vaarallisin.

On hienoa, että rakennusalan mainetta pyritään kohottamaan yhdessä. Rakennusala on talouskasvun moottori, se takaa meille kaikille lämpimät kodit, työpaikat, sujuvat yhteydet läpi maan ja viihdyttävät ostospaikat. Rakentajien on syytäkin röyhistää rintaansa ja kertoa ”Minä tein tuon”.

Mutta alan maineen parantamiseen eivät riitä hienot lopputulokset, jos ne on revitty työtätekevien ihmisten selkänahasta, kiireessä ja vaarallisesti. Alan julkikuvalle ei tee hyvää se, että uutisissa kerrotaan jatkuvasti talousrikoksista, työntekijöiden hyväksikäytöstä ja tänä vuonna myös työmaista koronaviruksen tartuntaketjujen lähtöpaikkoina. Rakennusliiton toimitsijat saavat selviteltäväkseen vielä lisää sotkuja, jotka ei välttämättä tule julkisuuteen.

Ennen kuin #pientäprojektia voi vaikuttaa alan houkuttelevuuteen ja maineeseen, on todelliset ongelmat saatava vihdoin ratkaistua. Jos ei vapaaehtoisesti, niin sitten pakolla.

Johanna Hellsten, päätoimittaja

Sain ensimmäisen motorisoidun ajoneuvoni 15-vuotiaana. Se oli mopo, Suzuki PV50 eli tuttavallisemmin Suitsa, jolla pääsin huristelemaan teinirientoihin, kun bussi kulki kavereiden luokse kerran tunnissa ja viimeinen tuli kotiin 21.30.

Ajokortin ajoin heti kun se oli mahdollista, sillä lukioon piti mennä kahdella bussilla ja jos niistä ensimmäinen oli vähän myöhässä, joutui vaihtoa odottamaan Kehä III:n varrella tunnin, satoi tai paistoi. Sitä onnea, kun pääsin isän auton puikkoihin ensimmäistä kertaa.

Opiskelu- ja työurani alun asuin Helsingissä Punavuoressa, enkä tarvinnut yli 10 vuoteen autoa. Omat jalat ja julkinen liikenne toimivat täydellisen hyvin Helsingin ydinkeskustassa, jossa sijaitsivat sekä opiskelu- että työpaikka.

Sitten muutin takaisin vanhaan kotitalooni. Vantaan taajama-alueelle, jossa lähin kauppa on 3 kilometrin päässä ja busseja menee Helsinkiin tunnin välein. Ilman autoa olisi erityisesti nyt korona-aikaan ollut ihan mahdotonta liikkua. Erilaisille kuvauskeikoille olisi pitänyt jättää kokonaan lähtemättä, sillä matka-aika olisi kestänyt puolen tunnin sijaan 1,5 tuntia. Ei kovin tehokasta työaikaa.

Rakennustyömaat sijaitsevat usein paikoissa, joihin ei vielä edes kulje julkista liikennettä. Työntekijöillä on raskaita työkaluja, joita ei hevillä kanniskella mukana metrossa. Ja koska me tavalliset ihmiset saamme tavallista palkkaa, emme voi valita itsellemme perheasuntoa Helsingin keskustassa.

Tuntuu, että auto on ikuinen lypsylehmä, jonka käytölle keksitään loputtomasti uutta maksua ja veroa. Polttoaineiden verotusta kiristettiin taas. Valtionvarainministeriön nerot myös ehdottivat hetki sitten työpaikan parkkipaikkojen verottamista.

Kannatan ehdottomasti julkisen liikenteen käyttöä sekä kehittämistä ja uskon, että autokanta sähköistyy pikkuhiljaa. Täyssähköautojen hinnat ovat kuitenkin edelleen varsin korkeita, ja niiden ostamiseen maksettava hankintatuki on vaivaiset 2 000 euroa. Se ei lohduta hirveästi, kun ladattavan sähköauton hinta on 1,5-kertainen polttomoottorilliseen verrattuna.

Missä vaiheessa kestävämpään liikenteeseen aletaan pyrkiä realistisesti, kunnon porkkanalla, eikä ainaisella kepillä?

Johanna Hellsten, päätoimittaja

Kun tulin työelämään, en kuulunut mihinkään liittoon. Isäni suosituksesta kuuluin Yleiseen työttömyyskassaan ja ammattiliittojen merkitys oli minulle yllättävän hatara – varsinkin kun ottaa huomioon, että valmistuin maisteriksi Helsingin yliopiston poliittisen historian laitokselta. Opiskelun aikana tein freelance-toimittajan töitä, eikä suhdetta esimerkiksi Journalistiliittoon päässyt muodostumaan.

Vaikka lapsuudenkodissani puhuttiin paljon yhteiskunnallisista asioista, ei ammattiliitoista juuri keskusteltu. Isäni teki ison osan urastaan työnantajaleirissä ja muistan kyllä vääntäneeni hänen kanssaan monet kerrat erilaisten talousnäkemystemme takia.

Kun menin töihin Sanomien pääosin omistamaan Rakennuslehteen, tuli silloinen päätoimittaja eli työnantajan edustaja sanomaan, että ”meillä on sitten tapana kuulua ammattiliittoon”. Liityin. Sanomilla koettiin 15 vuotta sitten, että järjestäytyneen vastapuolen kanssa on fiksumpi neuvotella.

Liitto avasi aivan uudenlaisen maailman. Liitolla oli lehti, jossa kirjoitettiin nimenomaan minun alani asioista ja alan työntekijöitä haastateltiin kaikissa jutuissa. Pressikortti on minulle edelleen ylpeydenaihe, eikä vähiten siitä syystä, että kortilla saa myös tuntuvia etuja itselleni tärkeistä palveluista. Olen osallistunut liiton koulutuksiin, jotka ovat olleet minulle ilmaisia ja tiedän, minne voin soittaa, jos minulla tulee ongelmia työelämässä. Pääsin myös toimimaan Rakennuslehden työsuojeluvaltuutettuna 2 kauden ajan.

En ole ollut työttömänä, joten en ole varsinaisesti ”tarvinnut” työttömyyskassaa. Tiedän sen olevan kalliimpi kuin Loimaan kassan, mutta liittoni kokonaismaksulla saan kuitenkin sen tasoisia palveluita, että koen saavani enemmän kuin mistä maksan. Palveluita myös kehitetään jäsenistöä kuunnellen.

10 vuotta sitten minulle paljastui, että isänisäni oli ay-miehiä. Hän toimi usein rakennustyömaan luottamusmiehenä, sillä häneen luottivat sekä puolueen jäsenet että sitoutumattomat. Liittotoiminta nimenomaan työntekijäpuolella olikin vai hypännyt yhden sukupolven yli.

Olen nyt työskennellyt Rakennusliiton palveluksessa 8,5 vuotta. Tänä aikana olen nähnyt, miten liitto turvaa jäseniään todella pahoissakin paikoissa. Olen istunut luottamushenkilöiden kanssa monilla kursseilla, joilla heille – ja minulle – kerrotaan työelämän pelisäännöistä aina työlaeista työturvallisuuteen. Ja iltasella vaihdetaan kokemuksia vertaisporukoissa.

Työttömyyskassa on tärkeä liittoon kuulumisen syy, mutta se ei todellakaan ole ainoa. Kyse on turvasta, eduista, yhteenkuuluvuuden tunteesta ja jokainen meistä voi olla varma, että tulevina karuina aikoina yksin ei pärjää neuvotteluissa työnantajien kanssa. Siihen tarvitaan vahvaa työntekijöiden yhteenliittymää.

Johanna Hellsten, päätoimittaja

Tämä kesä jää varmasti monen nuoren mieleen. Maaliskuussa ammattiopistoissakin siirryttiin etäopetukseen, mutta onneksi rakennustyömaat ovat pyörineet vielä siihen tahtiin, että opiskelijat ovat päässeet tekemään myös käytännön harjoitteluja. Kesätöiden kanssa on sama juttu; vaikka paikkoja on luonnollisesti vähemmän kuin viime vuonna, moni rakennusalan yritys on pitänyt huolta siitä, että nuoria pääsee työmaille kesätöihin.

Kuten kokenut koulutusammattilainen toteaa lehden sivulla 12, rakentamista opita kirjekurssilla. Kuten kaikissa käytännön ammateissa, myös rakentamisessa on oleellista päästä ei tekemään omin käsin, kokeneemman työntekijän ja oppilaitoksen ohjauksessa.

Ammattiopistojen digiloikka sujui yllättävän hyvin ja myös näytöt ja harjoittelut pystyttiin pääosin toteuttamaan. Suurin huoli nuorista opiskelijoista ei koskekaan tätä kevättä ja kesää. Miten käy ensi syksynä ja siitä eteenpäin, kun rakennusalalle povataan kaikkien aikojen laskua?

Suuressa 1990-luvun lamassa hukattiin kokonainen sukupolvi rakentajia. Töitä ei ollut, moni vaihtoi alaa. Ongelmaan törmättiin sitten 2000-luvun nousukaudella, kun kokeneita rakentajia jäi sankoin joukoin eläkkeelle, eikä heitä paikkaamaan ollutkaan kannuksensa ansainneita, työuransa puolivälissä olevia ihmisiä. Siinä sitten räätälöitiin kiireessä koulutuksia, vaikka oli myöhäistä rypistellä, kun oli jo housuissa.

Hallitus ilmoitti massiivisessa lisäbudjetissaan kesäkuun alussa, että muun muassa infrainvestointeihin ja kohtuuhintaiseen asuntotuotantoon ohjataan rahaa. Tämä onkin järkevää elvytystä, sillä toimiva infra mahdollistaa ja myös luo taloudellista toimeliaisuutta ja kohtuuhintainen asuminen on sekä yksilön että yhteiskunnan etu.

Elvytys tehdään tietysti velkarahalla ja ensimmäiset vastalauseet on jo kuultu tavanomaisten epäiltyjen suusta kokoomuksesta ja Etelärannasta. Säröäänet puuttuivat siinä vaiheessa, kun yrittäjille neuvoteltiin mittavia tukiaisia. Ennen kuin kriisi on edes ohi, aletaan jo vaatia vyönkiristystä ja työelämän ”joustoja”.

Aiemmista mokista olisi ihan hyvä ottaa nyt opiksi. Työelämää huonontamalla ei synny uusia kovan luokan ammattilaisia.

Johanna Hellsten, päätoimittaja

Kun Suomen työmailla työsuojeluvaltuutetut, työnantajat ja viranomaiset pyrkivät pitämään ihmiset töissä ja hengissä, paistaa julma valokeila kohti niitä maita, joissa työntekijän henki on halpa myös epidemian aikana.

Tätä juttua kirjoittaessani huhtikuun puolivälissä Singapore on ilmoittanut koronatartuntojen merkittävästä kasvusta. Ne voidaan lähes kaikki johtaa muutamaan paikkaan; rakennusalan siirtotyöläisten ahtaisiin asuntoloihin. Amnesty Internationalin mukaan Singaporessa on tällä hetkellä karanteenissa noin 20 000 siirtotyöläistä. Huolta aiheuttaa se, ettei asuntoloissa ole tilaa eristäytyä, eli virus voi päästä leviämään nopeasti.

Myös Qatarista on kantautunut huolestuttavia tietoja. Osa maan 2 miljoonasta siirtotyöläisestä – jotka muun muassa rakentavat stadioneja tuleviin jalkapallon MM-kisoihin – asuu maan pääkaupunki Dohassa leireillä, joita on nyt suljettu koronaviruksen leviämisen takia. Se, kuinka monta siirtotyöläistä on taudin saanut, ei ole selvää kenellekään, sillä Qatarin viranomaiset eivät anna asiaa koskevia tietoja. Osa rakennustyömaista kuitenkin pyörii täydellä teholla ja koronaviruksen kantajat asuvat ja työskentelevät vieri vieressä työtovereidensa kanssa.

Sekä Singaporen että Qatarin osalta tiedetään, että siirtotyöläisten elinolosuhteet ovat joistakin pienistä parannuksista huolimatta surkeat. Siirtotyöläiset asuvat ahtaasti asuntoloissa tai leireissä, heillä on rajalliset mahdollisuudet hygieniastaan huolehtimiseen, eikä heillä ole useimmiten oikeutta samanlaiseen terveydenhuoltoon kuin maan omilla kansalaisilla.

Rakentajien maailmanliitto BWI ilmaisi huolensa siirtotyöläisten tilanteesta jo maaliskuun lopussa ja lähetti avoimen kirjeen Qatarin viranomaisille. Kirjeessä vaadittiin muun muassa parempia elinolosuhteita siirtotyöläisille sekä sen takaamista, että joko karanteenissa olevat tai koronavirusta sairastavat siirtotyöläiset saavat siitä huolimatta palkkansa.

Ei ole kenenkään etujen mukaista antaa viruksen levitä. Noudatetaan täällä Suomessa viranomaisten ohjeita ja terveen järjen käskyjä. Ja epidemian jälkeen palataan vihaisina ja solidaarisina maailman rakentajien oikeuksien pariin.

Johanna Helsten, päätoimittaja