Varhaisperunasesonki on jo ohitse, mutta hyvää pottua löytää yhä toreilta, ruokapiireistä ja monista marketeista. Perunasta on niin moneksi, että kesäisin se on ruokavalioni kulmakivi.

Mainion saatavuuden ja hinnan ohella puhtaassa maassa kasvanut suomalainen peruna on lähiruokaa parhaimmillaan. Se on ravintorikkaampi hiilihydraattilähde kuin pasta ja riisi, mutta lihottaa vähemmän. Perunalla on luonnollisesti myös näitä pienempi hiilijalanjälki.

Vaikka perunasta saa ihania muuseja, gratiineja ja kiusauksia, etenkin näin kesällä rakastan sitä simppelisti keitettynä tai höyrytettynä – voin, suolan ja tillin kera nautittuna. Myös nopeatekoiset perunasalaatit ovat hellepäivän herkkuruokaa parhaimmillaan.

Maukas, terveellinen kuori

Moni meistä kuorii perunat ennen keittämistä. Itse yleensä vain huuhtelen, sillä kuorissa on ravintoaineita – ja makua! Keitän perunat kuorineen ja vetäisen kuoret irti kypsistä perunoista, jos vetäisen. Tässä reseptissä keitän ja syön perunat pitkälti kuorineen.

Hävikkitietoisessa kotikeittiössä kuorista voi tehdä vaikkapa herkullisia sipsejä uunissa.

Teksti ja kuva: Sanna Pöyry

Kun nälkä iskee, itse tehdyt eväsleivät maistuvat vaikka seisaaltaan hotkien. Jos aamulla on kiire, täytä leivät jo edellisiltana, kääri ne kelmuun ja pidä jääkaapissa yön yli. Maku ei heikkene kylmässä, eivätkä leivät vety, kun ne paahdetaan kevyesti pannulla.

Sandwichit, smørrebrødit ja ciabattat ovat tänä päivänä suosittua pikaruokaa, eikä ihme: niiden täytteitä voi varioida mielensä mukaan ja luoda huikeita makuyhdistelmiä helposti. Täytevaihtoehdoissa vain mielikuvitus on rajana!

Eväsleiväksi sopii melkein mikä tahansa leipä, josta saat tarpeeksi kookkaita viipaleita täytteitä varten. Vaikka rakastan ruisleipää, sandwichit teen aina kaura- tai vehnäleivästä.

Sen sijaan, että maksat kaupan – usein kuivakasta – täytetystä patongista rosvohinnan, tee töihin pikalounaaksi omat herkkuleivät, jotka pitävät nälän loitolla ainakin osan päivää.

Muhkeat sandwichit ovat myös retkievästen aatelia. Leipä ei paljoa paina ja kulkee repussa minne vain.

Teksti ja kuva: Sanna Pöyry

”Huvilassa on kivijalka ja viisi hirsikertaa. Kunpa saisin sen pystyyn. Taistelen sen puolesta kynsin ja hampain. Kaipaan päästä rauhaan ja hiljaisuuteen.”

Näin kirjoitti Jean Sibelius ystävälleen Axel Carpelanille helmikuussa 1904, jolloin Jean ja Aino Sibeliuksen kotitaloa Tuusulanjärven rannalle oli rakennettu viisi kuukautta. Työt olivat alkaneet edellisvuoden lokakuussa, ja rinnetontin kalliota räjäytetty dynamiitilla tulevan kuistin tieltä. Näin saaduista luonnonkivistä tehtiin nykyisin kotimuseona toimivan Ainolan kivijalka 120 vuotta sitten.

Sibeliuksen kirjeestä voisi päätellä, että kansallissäveltäjä olisi itse ollut urakoimassa työmaalla, mutta todellisuudessa siellä ahkeroivat muut henkilöt. Säveltäjä itse tietysti sävelsi, matkusti paljon ja vietti taiteiljaelämää, mikä tarkoitti usein kosteita iltoja Kämpissä. Työmaata valvoi lähinnä tulevan huvilan emäntä, eli Aino, ja tämän veli Eero Järnefelt.

Työn tekivät ammattilaiset. Rakennusmestariksi eli ”kympiksi” oli pestattu Rikhard Laine, 27-vuotias Pornaisista kotoisin oleva kirvesmies, joka oli tehnyt vaikutuksen jo edellisenä vuonna taidemaalari Pekka Halosen Halosenniemi-huvilan vastaavana mestarina. Halonen oli itsekin innostunut rakentamisesta, ja jotta voisi olla varma Laineen pätevyydestä, käski tätä paikkaamaan hirren vuoleman. Laine selvisi testistä erinomaisesti, ja maine kiiri Tuusulanjärvellä.

Mestari Laine palkkasi parisenkymmentä työmiestä, joista moni oli sukulaisia Pornaisista. Vaikka Sibeliukselle talon rakennuttaminen oli kallis projekti, työmiesten tienestit olivat maltilliset: tuntipalkka vaihteli 35:n ja 45 pennin välillä, eli nykyrahassa hiukan alle ja päälle kahden euron. Jo aski Matti-tupakkaa maksoi tuolloin 25 penniä. Laineen työmaakirjoista käy ilmi myös muun muassa, että ”Sipeljuksen puutyö alettiin helmikuun 10 päivänä” ja elokuussa päästiin ”trappu- ja permantourakkaan”.

Jeanin kirjeen huoli oli aiheellinen, sillä menestyksestä huolimatta taiteilijaperhe oli usein rahapulassa. Otettiin vekseleitä ja myytiin pilkkahintaan teoksia, kuten Valse Tristen pianosovitus, josta saatiin sata markkaa. Jean oli laskenut kuittaavansa tuntuvan osan rakennuskustannuksista perinnöllään, mutta jo kuuluisan arkkitehdin, Lars Sonckin, suunnittelutyö nieli sen.

Metsän reunustamalle tontille kohosi kansallisromanttinen, pärekattoinen erämaahenkinen huvila, joka sai lautaverhoilun ja tiilikaton vasta myöhemmin. Ensimmäiset viisi kilometriä honkahirsiä hankittiin Suolahdelta Keski-Suomesta. Muut rakennustarpeet löytyivät lähempää, kuten Jokelan Sekatavarakaupan pärenaulat, Jokela Gods och Tegelbrukin tiilet sekä Keravan Höyrymyllyn rivat ja karmit. Tulisijan muurasi Sonckin piirustusten mukaan paikkakunnan tunnettu muurari Grönroos. Säveltäjä itse kuitenkin valitsi – ja nimesi – takan hehkuvan värin, F-duurin vihreän.

Ainolaa esittelee kävijöille nykyään esimerkiksi museon johtaja, Julia Donner. Entisten rakennusmenetelmien toimivuudesta kertoo se, että esiteltävänä on edelleen terve ja hyväkuntoinen talo, jonka sisällä entisten asukkaiden – ja rakentajien – henki elää yhä.

– Ruokasalissa kannattaa tutkia kirveellä veistettyjä hirsiä. Joissain näkyy myös rakentajien lyijykynämerkintöjä.

Lähteet: Rakennushistoriaselvitys (2019), Julia Donner/Ainola

Teksti: Sini Saaritsa, kuvat: Sibelius-museon arkisto

Suomen suurimman ruokahävikkihankkeen eli Kuluttajaliiton Hävikkifoorumi-hankkeen tavoite on puolittaa kotitalouksiemme ruokahävikki vuoteen 2030 mennessä. Hanketta koordinoiva Jenni Vainioranta näkee hävikin taustalla useita tekijöitä.

– Ruokahävikki on oire ylikuluttamisesta. Ostamme enemmän ruokaa kuin tarvitsemme, joskaan esimerkiksi pakkauskoot eivät aina tee oikean ruokamäärän ostamisesta helppoa. Suomessa on jo yli miljoona sinkkutaloutta. Miksei kaupoissa voisi olla perhepakkausten ohella sinkkutuotehyllyjä?

Vainiorannan mukaan suomalaiset haluavat asennetasolla vähentää hävikkiään, mutta samalla moni ajattelee ”eihän meiltä tule hävikkiä”. Lisäksi puutteelliset kotitaloustaidot, hetkessä eläminen ja arjenhallinnan haasteet vaikuttavat hävikin syntyyn.

– Myöskään elintarvikkeiden päiväysmerkintöjä ei sovelleta oikein, eikä luoteta omiin aisteihin syömäkelpoisuuden toteamisessa. Jos parasta ennen -päiväys on mennyt, voi syömäkelpoisuuden todeta haistamalla ja maistamalla. Lidlillä on jo käytössä oma merkintä, jossa parasta ennen -päivän jatkeena lukee ”kenties kelvollista kauemminkin”.

Tunne jääkaappisi

Kuluttajaliitossa vastuullisen kuluttamisen parissa vuosikymmenen työskennellyt Jenni Vainioranta muistuttaa, että hävikkiä syntyy myös huolimattomasta säilyttämisestä.

– Herkästi pilaantuva liha kuuluu jääkaapin kylmimpään osaan. Oveen voi laittaa paremmin säilyviä tuotteita. Nykyjääkaapeissa on vaikka mitä ominaisuuksia, kun vain viitsii tutkia!

Jos kotona on parhaat päivänsä nähnyt jääkaappi, se kannattaa vaihtaa. Sähköä syövä vanha laite on epäekologinen, eikä jaksa pitää itseään riittävän kylmänä ruoan optimaalista säilymistä varten.

Taloudellinen näkökulma hävikkiin

Tänä päivänä hävikin torjunta on monelle enemmän kuin ekoteko. Oman hävikin haltuunotolla pystyy taklaamaan ruoan hinnan nousua.

– Kaupan punalaputetut tuotteet ovat hyvä esimerkki sosiaalisten normien muuttumisesta. Ennen niiden valinta oli noloa, sitten sankariteko, jolla vähentää kaupan hävikkiä ja säästää itse selvää rahaa. Toki tällä hetkellä niiden valinta on monelle varmasti ennen kaikkea keino säästää ruokakuluissa, Vainioranta toteaa.

Jos arjessa syntyy ruokahävikkiä, se on tärkeää lajitella biojätteeseen. Vain lajitellusta biojätteestä saadaan tehtyä esimerkiksi uutta multaa tai biokaasua.

Lisäksi ruokahävikkitutkimuksissa on havaittu, että kodeissa, joissa biojäte lajitellaan, syntyy usein vähemmän ruokahävikkiä. Tämän arvellaan johtuvan siitä, että lajittelu tuo hävikin määrän näkyväksi ja auttaa hahmottamaan, kuinka paljon ruokaa menee hukkaan.

Lajittelun ohella Vainioranta muistuttaa, että suunnitelmallisella kokkaamisella voi pienentää kodin ruokahävikkiä.

– Mutta ei siinäkään mitään väärää ole, jos käy päivittäin kaupassa ja ostaa ruokaa vain tarpeeseen.

– Myös hyvä kotivara auttaa hävikin hallinnassa. Kun kotona on aina esimerkiksi riisiä, pastaa ja säilykkeitä, kuten papuja ja tomaattimurskaa, niistä voi taikoa edullisesti ja nopeasti ruokaa lisäämällä joukkoon edellisten päivien tähteitä jääkaapista. Sanonkin aina, että ruokahävikin hallinta on oman arjen resurssiviisautta.

Teksti: Sanna Pöyry, kuva: Linda Lipponen

Tähän aikaan vuodesta muhkeat suolaiset piiraat maistuvat yhdelle jos toiselle meistä. Helppotekoinen ranskalaisklassikko quiche lorraine valmistuu valmistaikinasta ja hyvin saatavilla olevista raaka-aineista.

Vaikka ranskalaisten mielestä klassikoihin ei sovi kajota, tämän alun perin Itä-Ranskasta tulevan kinkkupiiraan voi tehdä myös kylmäsavuporosta tai -lohesta. Päädytpä sitten mihin versioon tahansa, laihdutusruokaa quiche lorraine ei ole. Mutta pala tätä ruokaisaa herkkupiirasta tekee arjesta asteen maukkaampaa.

Kuohkea quiche lorraine onkin ollut suosikkileivonnaiseni jo toistakymmentä vuotta, etenkin näin talvella. Jos piiraan raskaus arveluttaa, kerman voi toki vaihtaa vähärasvaisempaan ruokakermaan; maku vaan ei ole sama.

Jos koko piiras ei uppoa kerralla, sulje loput ilmatiiviiseen rasiaan ja säilytä jääkaapissa päivä tai pari. Mikrossa lämmitetty quiche maistuu niin työmaalounaalla kuin kotona iltapalana.

Teksti ja kuva: Sanna Pöyry