Rakentajan eväät:

Pertti Snickerin jouluperinteisiin kuului lapsuudessa lanttukukko.

Muutama vuosi sitten eläköityneet rakennusalan ammattilaiset Ismo Ojala ja Pertti Snicker muistelevat lämmöllä lapsuutensa jouluja. Mitkä jouluherkut ovat jääneet eniten miesten mieleen?

– Meillä kotona valmistettiin jouluksi aina jotain uunilihaa, mutta kinkut taisivat yleistyä vasta 1960-luvun loppupuolella, Pohjanmaan Reisjärvellä kasvanut Ismo Ojala muistelee.

Parisataa kilometriä pohjoisempana, Pohjois-Pohjanmaan Utajärvellä syntyneelle Pertti Snickerille kastikkeen kanssa tarjottu kinkku taas on se joulun paras ruokamuisto.

– Suutarinlohen ohella! Lisäksi meillä herkuteltiin kainuulaisella erikoisuudella eli lanttukukolla, jota Hyrynsalmella asuva Hilja-mummini toi muutamina 1970-luvun jouluina tullessaan.

Kukon kuori oli ruista, kuoren sisäpinta silavaa ja täyte lanttua. Sen ja kinkun ohella Snickereiden joulupöytään katettiin klassisia perinneruokia, kuten porkkana- ja lanttulaatikkoa sekä rosollia.

Myös Ojaloilla nautittiin laatikoista ja rosollista – sekä vastaleivotusta pullasta.

– Jouluna leivottiin tuoretta pullaa, jota muuten saimme suht harvoin. Myös sekahedelmäsopan kanssa tarjottua riisipuuroa odotin enemmän kuin itse jouluateriaa, Ismo naurahtaa ja täsmentää:

– Etenkään silliä en syönyt kirveelläkään! Lipeäkalakaan ei ollut herkkuani, mutta sitä sentään söin, sillä äidille se oli todella tärkeä osa jouluateriaa.

Etupäässä Oulun seudulla putkimiehenä elämäntyönsä tehneen, vuonna 2017 eläköityneen Pertti Snickerin mielestä kaikki lapsuuden jouluruoat olivat ”syötävän hyviä”. Aattoaamun aloitti puuro.

– Ja sen nautin tietysti voisilmällä, en millään kanelijauheella!

Naiset joulun takana

Suutarinlohi kuuluu monen joulupöytään nykyäänkin.

Jouluruokien valmisteluihin ei kumpikaan muista pikkupoikana osallistuneensa.

– Leipominen oli systereiden hommaa, ei me pojankurikat sitä tehty. Siihen aikaan, 1950–60-lukujen taitteessa, oli vielä tarkasti miesten ja naisten työt, huomauttaa Vaasan seudulla työuransa tehnyt, rakennusalan kuljettajan hommista muutama vuosi sitten eläkkeelle jäänyt Ismo Ojala.

Myös Snickerin lapsuudenkodissa jouluvalmistelut olivat ”täysin äidin kontolla”.

Lapsuuden perinteisistä jouluruoista miltei kaikki ovat löytäneet tiensä omaan joulupöytään. Ismo Ojalalle kaikkein tärkein on ”tietysti rosolli, jota ilman se ei ole joulupöytä eikä mikään”.

– Rosolli on mun bravuuri! Vaikka se säilyy jääkaapissa 3–4 päivää, teen sen mieluummin pienissä erissä, jotta se pysyy upean raikkaana.

Aattoaterialla ja sen jälkeen

Molempien miesten lapsuudenkodeissa jouluateria aloitettiin ”siinä neljän-viiden pintaan”.

– Vaikka jouluruokailu kesti meillä vain tunnin, oli vaikea keskittyä, sillä koko ajan takoi takaraivossa joulupukin tulo ja lahjojen jako, Pertti Snicker naurahtaa.

Kun ateria oli nautittu ja lahjat jaettu, herkuttelu sai jatkua pitkälle iltaan.

– Jos lahjapaketeista löytyi konvehteja, niitä syödä naposteltiin pikkutunneille. Itse tosin en ole järin perso makealle, joten makean sijaan kävin leikkaamassa lisää siivuja kinkusta, Snicker kertoo.

Ojaloilla ruoat jätettiin aterioinnin jälkeen pöytään. Jos jossain vaiheessa alkoi hiukoa, pöydästä sai käydä ottamassa lisää nälkäänsä.

– Meitä lapsia oli kuusi, joten vietimme aaton ja joulupäivän ihan vain perheen kesken, kuten moni muukin tuon ajan kyläyhteisössämme. Mikäli sukulaisia tai tuttavia kävi joulupöydässämme herkuttelemassa, se oli vasta tapaninpäivänä.

Teksti: Sanna Pöyry, kuvat: Lehtikuva

Rakentajan eväät 7/2022

Kuluneen kesän helteillä tuli maisteltua lähinnä sour-oluita ja kepeähköjä lagereita. Nyt ne saavat tehdä sijaa runsaan maltaisille, ihanan paahteisille tummille oluille.

Vaikka Irlanti, Tšekki ja Saksa ovat maailmankuuluja tummista panimotuotteistaan, tähän testiin otin suomalaispanimoiden tummia taidonnäytteitä. Makeaa välttelevänä ihmisenä vierastan tummille oluille tyypillistä makeuden fiilistä, joten moni olut yllätti raikkaudellaan.

Laitilan Kukko Schwarz (0,5 l / 3,29 / S-market) on ehta schwarzbier, tumma pohjahiivaolut. Kolanvärisen oluen miellyttävä, mieto tuoksu tuo mieleen tumman suklaan ja ruisleipätaikinan. Tasapainoinen, suussa soljuva ja mukavan vähäalkoholinen (4,5 %) maku tuntuu tummaksi olueksi liki suolaiselta. Maamme neljänneksi suurimman panimon tyylillä humaloitua mustaolutta siemailee sellaisenaankin; niin harmoninen se on. Jos ruokapuolelle lähdetään, marinoi tällä grillikylki tai nauti muhkean sienirisoton kanssa.

Portteria eli tummaa pintahiivaolutta edustava Suomenlinnan Panimon Helsinki Porter (0,5 l / 3,70 / S-market) on astetta tummempi. Nätin paahteisesta tuoksusta erottuu myös lakritsinjuurta ja palvattua lihaa. Maku on mustaolutta maltaisempi ja ruokaisampi, ja loppumaun hienoinen bitterisyys saa haikailemaan yrteillä sorvatun riistapadan perään. Hyvä, tasapainoinen portteri (5,5 %), joka asettuu uomiinsa hengiteltyään tovin lasissa.

Pieteetillä uudistetun Veitsitehtaan tiloissa pantu Fiskarsin Panimon luomulager Musta Valssi (0,33 l / 3,39 / K-Supermarket) on keskiruskea, oranssiin taittava, kukkealta tuoksuva tumma lager. Ihanan kuiva muttei liian kuivattava maku, jota kannattelee tyylikäs paahteisuus. Loppumaussa on sen verran ytyä, että kannattaa laittaa apetta pöytään. Ensi kerralla korkkaan tämän pasta carbonaran kaveriksi. Tuntuvan hapokkuutensa ansiosta oma suosikki maltillisemman (5,5 %) alkoholipitoisuuden tummista.

Aromatisoitujen oluiden ystävän syysbisseksi sopii portteriksi vielä kepeä (5,5 %) Karhu Laku Porter 5,5 % (0,5 l / 3,59 / Alepa). Lakritsiuute tuntuu syvänruskean oluen tuoksussa juuri sopivasti. Paahteisen karamellimaisessa, mokkaisessa maussa on yllättävää raikkautta, ja laku nousee kielelle vasta lopussa. Tasapainoinen, ei vähääkään överi kokonaisuus, joskin häviää persoonallisuudessa kahdelle edelliselle. Oiva portteri BBQ-hampurilaiselle tai tummalle suklaalle.

Alkossa myyjä kertoo, että porttereiden nousu Suomessa lähti aikoinaan juuri Koffin Porterista 7,2 % (0,33 l / 3,27). Myhäilen tyytyväisenä maistellessani tätä moneen otteeseen palkittua ”perusportteria” kotona. Mustanruskea väri ja tuoksussa taloussuklaata, savua sekä upeaa kukkeutta. Maku tuo mieleen Tervaleijona-pastillit, loppumaku viehättää lempeydellään ja alkoholi on niin integroitunut kokonaisuuteen, ettei sitä maista. Huiman harmoninen ja herkullinen portteri, joka menee tämän illan olut-kanapataan! Portterin tukevampaa sukulaista eli stout-olutta edustaa Hiisi Iku-Turso BA Imperial Stout (0,33 l / 5,95 / Alko). Jyväskyläläisen Hiisi-panimon ruskeanmustassa stoutissa on muhkea kuohu ja tuoksussa herkkusientä. Intensiivinen ja bitterinen maku ottaa luulot pois juojalta ja maistuu suussa 20 minuuttia myöhemminkin. Loppumaussa salmiakkia, mämmiä, juureksia, kaarnaa ja espressoa. Omaan makuun todella stydi (9,0 %), turhan kuivattava olut.

Teksti ja kuva: Sanna Pöyry

Rakentajan eväät 5/2022

Keltavahvero, tuo metsiemme aromikas kaunotar, on upean monikäyttöinen ruokasieni, josta teet maukkaat piiraat, muhennokset, sopat, pastat ja risotot. Näin syksyä enteilevinä iltoina lautaselta löytyy lämmin, ihanan täyttävä kantarellileipä.

Tätä keltaista, pitkän satokauden sientä voi löytyä koivujen juurilta vielä lokakuun alussakin. Vaikka moni meistä säilöö talvea varten, itse syön kantarellit mieluiten pian keruun jälkeen. Jos et ehdi tai halua kokata kanttiksista ruokaa saman tien, laita ne paperipussiin tai suljettuun rasiaan ja säilytä jääkaapissa korkeintaan pari-kolme päivää.

Loistava ruokasieni

Helposti tunnistettava, toukkien karttama ja käsitellessä miellyttävä kantarelli viihtyy eri puolilla Suomea, joskin pohjoisessa se on harvinaisehko. Karotenoidi-nimisestä antioksidantista kauniin värinsä saavassa keltavahverossa on hivenaineita, vitamiineja, runsaasti kuituja ja proteiiniakin, mutta energianlähteeksi siitä ei vielä sellaisenaan ole.

Aromaattinen ja maukas kantarelli ei kaipaa ylenpalttista maustamista. Voi, suola, pippuri ja yrtti tai pari – siinäpä se. Kanttikset sopivat myös kermaa rakastavan kotikokin keittiöön.

Teksti ja kuva: Sanna Pöyry

Rakentajan eväät: Pappilan hätävara, helppo ja herkullinen kesäjälkkäri

Niin paljon kuin ruoanlaittoa rakastankin, tuo rakkaus ei valitettavasti ulotu jälkiruokiin asti. Etenkin leivontaa vältän, koska leivottaessa reseptin raaka-ainemääriä ja etenemisjärjestystä tulee noudattaa mukisematta: muuten tuloksena on helposti pannukakku – silloinkin, kun ei olla pannaria tekemässä.

Jälkiruoan voi onneksi loihtia pöytään leipomattakin. Kermavaahdosta, rahkasta, pullasta, marjoista ja keksinmuruista sekoitettava pappilan hätävara syntyy helposti, ja sen muita aineksia voi vaihdella oman maun mukaan tai sen perusteella, mitä kaapin perukoilta sattuu löytymään. Siinä missä perinteinen ruotsalainen hätävara nojaa omenaan ja inkivääriin, meikäläisten versioissa suositaan marjoja ja hilloja.

Alun perin pappilan hätävara oli kuivahtaneista leivistä valmistettua hätävararuokaa; ei niinkään jälkiruoka. Jos leipälaatikostasi löytyy jo parhaat päivänsä nähnyt pullapitko, älä suotta heitä sitä pois vaan käytä se mieluummin tähän herkkuun! Jos pitko on jo ehtinyt selvästi kuivahtaa, voit paistaa pullasiivut rapeiksi pannulla ennen hätävaran kokoamista.

Pappilan hätävara tehdään kerrostamalla ainekset tarjoilumaljoihin, läpinäkyviin kulhoihin tai korkeisiin laseihin. Herkun voi sekoittaa suuremmassakin kulhossa, kuten omassa yhden hengen taloudessani usein teen.

Osa sekoittaa kerrokset toisiinsa saman tien ja antaa herkun tekeytyä jääkaapissa puolisen tuntia. Näin maku saa syvyyttä. Itse annan silti vieraiden sekoittaa: näin hätävara näyttää tarjottaessa viehättävältä. Hätävara säilyy seuraavaan päivää jääkaapissa kelmun alla, joskaan kermavaahto ei ole enää pehmoisimmillaan.

Teksti ja kuva: Sanna Pöyry