Rakennusliiton jäsenet ovat koko ajan liikkeellä, eivätkä istu koneella lueskelemassa verkkolehtiä.

Ensi vuonna Rakentaja ilmestyy kuusi kertaa, mutta kunhan verkkopuoli saadaan kuntoon, tavoitteenamme on tuottaa uutisia, kuvareportaaseja ja artikkeleita enemmän kuin ennen. Rakentaja on ainoa julkaisu tässä maassa, jossa rakennusalan työntekijä saa äänensä kuuluviin ja jossa mietitään aina, mitä heidän on tärkeä tietää. Unohtamatta tietenkään kiinnostavuutta.

Tes-asiat, työturvallisuus ja -terveys, harmaa talous, tulevaisuuden näkymät ja työpaikkojen puurtajat näkyvät yhtä paljon kuin aiemminkin, muoto vain osittain muuttuu. Kuudessa paperisessa lehdessä emme yritäkään voittaa uutiskisaa vaan pyrimme luomaan sisältöä, jonka kanssa voi istahtaa nojatuoliin keskittymään rauhassa.

Sitä ei voi kieltää, etteikö yksi syy painopisteen muuttumiseen kohti mobiilia olisi Postin hinnoittelu. Paperisen lehden lähettämisen hinta jokaiseen Suomen kolkkaan tuplaantunut viidessä vuodessa. Olisi täysin kohtuutonta, että huonoina aikoina emme tarkastelisi myös tekemisemme kustannuksia.

Pelkään, että Posti ajaa hinnoittelullaan monet pienemmät, kaupalliset lehdet kokonaan konkurssiin. Tänä vuonna joulukortteja lähettäessä saatat myös itse huomata, ettei Posti taida enää haluta jakaa postia. Ehkä ne lumityöt ja nurmikonleikkuu ovat jotenkin kannattavampia ja järkevämpiä postinjakelun ammattilaisten ajankäyttöä.

Toinen lehteä koskeva muutos on se, että sinä, liiton jäsen valitset, haluatko paperisen lehden kotiisi. Sinun pitää käydä esimerkiksi eAsioinnissa ruksimassa rasti paikalleen. (Lehdessä on seuraavalla aukeamalla ohjeet tilaukseen.) Näin pyrimme vähentämään hävikkiä, joka syntyy, kun joku ei oikeasti jaksa lukea perinteistä lehteä.

Kannustan kaikkia tilaamaan lehden, sillä ensi vuonnakin ilmestyy juttuja, jotka on parempi lukea rauhassa istuviltaan eikä kiireessä näytöltä kesken kauppareissun. Sen verran hurjaa maailmanmeno ensi vuonnakin on.

Hauskaa joulun odotusta kaikille rakentajille!

Johanna Hellsten, päätoimittaja

Aikojen synkkyydestä huolimatta tähän Rakentajaan on osunut monenlaisia tarinoita vuoropuhelusta ja yhteistyöstä, jolla voidaan oikeasti saavuttaakin jotain.

Arkkitehtitoimistojen liiton toimitusjohtaja ja kokenut elementtityöntekijä jakavat samanlaisia ajatuksia siitä, millaista arkkitehtuurin pitäisi olla, jotta rakentaminen olisi helpompaa. Tohtorinväitöskirjan tekijä sai arvokasta apua rakennustyöntekijöiltä työmaiden ajanhukkaa tutkivaa väitöskirjaansa varten. Työntekijöiden ja johdon yhteistyöllä syntyi työturvallisuusinnovaatio putkitöihin. Työmarkkinajärjestöjen on yhdessä helpompi puuttua harmaaseen talouteen kuin kummankaan yksinään.

On aivan päivänselvää, että keskustelemalla ja kuuntelemalla syntyy kaikkia osapuolia tyydyttäviä ratkaisuja ja uusia tapoja tehdä asioita paremmin. Yhteistyön myötä luottamus vahvistuu mahdollistaen yhteiset hankkeet myös tulevaisuudessa.

Siksi kulunut vuosi tuntuukin niin käsittämättömältä, kun tarkastelee Suomen hallituksen toimia työmarkkinoilla. Kuulemiset on kuultu, kuuntelusta ei tietoakaan. Viimeisimpänä etappina tällä synkällä vaelluksella on paikallisen sopimisen ulottaminen järjestäytymättömiin yrityksiin, joka tullaan arvatenkin tuntemaan Lex Pentikäisenä.

Palkansaajajärjestöt ovat yrittäneet saada hallitusta ymmärtämään hankkeen ilmiselviä epäkohtia; työnantajien ja työntekijöiden neuvotteluasemat eivät ole yhtä vahvat, ja vilunkifirmat pääsevät temmeltämään vapaasti. Sopiminen muuttuu sekavaksi, kun työpaikalla voi olla useampi työntekijöiden edustaja sopijaosapuolena. Koko työehtosopimusjärjestelmä heikkenee eikä kukaan oikeasti halua nähdä sitä härdelliä, joka syntyy, jos esimerkiksi rakennusalalla menetetään työehtosopimusten yleissitovuus.

SAK on ehdottanut, että yleissitovuus sementoitaisiin joiksikin vuosiksi, jotta voitaisiin katsoa rauhassa, miten laajennettu paikallinen sopiminen lähtee toimimaan. Hallitus ei lotkauttanut tällekään korvaansa.

Sipilän hallituksen taksiuudistus, joka tehtiin kuulematta alan toimijoita, on jo toisen hallituksen paikkailtavana ja luottamus takseihin on menetetty. Eikö siitä voisi ottaa edes jotain opiksi ja kuunnella niitä, joita asia koskee?

Johanna Hellsten, päätoimittaja

Onko putoamissuojaus hoidettu kunnolla? Ovatko laitteet ehjiä ja toimivia? Onko torninosturityöskentelyssä alamies, joka parantaa nostojen turvallisuutta? Onko pölynhallinnasta huolehdittu kunnolla?

Tällä kertaa haluan kuitenkin kysyä, ovatko työmaat turvallisia myös sivullisille?

Viime vuoden toukokuussa romahti Espoon Tapiolan keskuksen työmaan väliaikainen kävelysilta, ja huomattava määrä ihmisiä loukkaantui. Onnettomuuden uhreista pääosa oli lapsia ja osa heistä sai pysyviä vammoja. Silta oli toteutettu ilman kunnollisia suunnitelmia, eikä sitä tarkistettu riittävällä pieteetillä.

Tämän vuoden elokuussa Helsingissä, Laakson sairaalan työmaalla tapahtui voimakas räjähdys, jossa loukkaantui kaksi työmaan työntekijää, mutta räjähdys myös sinkosi kiviä kauas työmaan ulkopuolelle. Oli tuurista kiinni, että sivullisia ei loukkaantunut tapahtumassa. Samalla työmaalla oli sattunut räjähdys myös vuoden 2023 toukokuussa ja myös sillä kerralla kiviä sinkoutui kovalla voimalla työmaalta ulos.

Syyskuun puolivälissä ihminen kuoli pudottuaan kaivantoon Helsingin Puutarhakadun taloyhtiön saneeraustyömaalla. Poliisi tutkii parhaillaan, oliko työmaa suojattu riittävän hyvin. Ainakin Helsingin Sanomien mukaan valaistus oli paikalla puutteellinen ja työmaa-aidassa oli aukko, jota onnettomuuteen joutunut luuli jalankulkureitiksi.

Rakentaminen on vaarallista hommaa, ja turvallisuudessa pitäisi pystyä huomioimaan myös työmaan ulkopuoliset tekijät. Siinä vaiheessa, kun menetetään ihmishenkiä, jotain on mennyt aina pieleen. Turvallisuus vaatii rasittavaa huolellisuutta, tarkistusten tarkistuksia ja odottamattoman sekä inhimillisen hölmöydenkin huomioimista. Huolimattomuudelle ei saa olla sijaa.

Elävänä kotiin sekä työmaan sisäpuolelta että ulkopuolelta.

Johanna Hellsten, päätoimittaja

Näin kommentoi Y-Säätiön toimitusjohtaja Teija Ojankoski Rakentajan sivulla 20. Ojankoski viittaa hallituksen leikkauksiin, jotka kasaantuvat haavoittuvassa asemassa oleville suomalaisille ja voivat johtaa muun muassa asunnon menettämiseen.

Ojankosken haastattelua seuraavana päivänä Yle uutisoi, että häätöjen määrä on jo lähtenyt nousuun ja tammi–kesäkuussa häätöjä tehtiin 25 % enemmän kuin viime vuonna. Häädettyjen joukkoon kuuluu enenevässä määrin työssäkäyviä pienituloisia. Kelan tiukat asumistukirajat eivät pääkaupunkiseudulla kohtaa kohtuuhintaistenkaan asuntojen todellista vuokratasoa. Monella on edessä tenkkapoo, kun työpaikka ja lasten koulu on pääkaupunkiseudulla, mutta riittävän halpaa kortteeria ei vain löydy.

Suomi on tähän mennessä ollut asunnottomuuden hoidon mallimaa. Häätöjen perusteella kehitys näyttää nyt lähtevän toiseen suuntaan.

Älä menetä työpaikkaasi, älä sairastu, älä anna toimintakykysi heikentyä, niin leikkaukset eivät kosketa sinua.

Syyskuun alusta keskiluokkakaan ei tule selviämään haavoitta, mikäli työpaikka menee alta, eikä uutta työpaikkaa löydy kahden kuukauden aikana. 1.9. tulee voimaan lainsäädäntö, joka leikkaa siinä tapauksessa ansiosidonnaista työttömyysturvaa parillakymmenellä prosentilla. Aiemmin on jo leikattu lapsikorotukset ja asumistuki, joten hyvää onnea vuokran tai lainanlyhennysten maksamiseen.

”Mene töihin”, kuuluu valtiovarainministerimme neuvo työttömiksi joutuville. Rakentajan sivulta 4 voi käydä vilkaisemassa, mikä tällä hetkellä on suhde rakennusalan työpaikkojen ja työttömien työnhakijoiden välillä.

Hallitus on päättänyt myös leikata sairauspäivärahaa. Niin halutaan ”kannustaa” esimerkiksi syöpäpotilasta palaamaan nopeammin töihin, vaikka kesken hoitojaan. Onhan se nyt törkeää makailla sädehoidossa toisten rahoilla.

Näyttää siltä, että hallituksessa ei todella aidosti ole selvitetty eri leikkausten yhteisvaikutuksia haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten elämänmahdollisuuksiin. Ja meistä jokaisesta voi tulla haavoittuva, jos huono tuuri käy.

Johanna Hellsten, päätoimittaja

Näyttelyssä on esillä sekä taidetta että käyttöesineitä. On veistoksia, tauluja, puukkoja ja vieheitä. Pidän käsistään käteviä ihmisiä etuoikeutettuina; he pystyvät toteuttamaan sekä hyödyllisiä asioita että hyödyttömiä, vain kauneuden takia arvokkaita esineitä ja teoksia. Parhaassa tapauksessa nämä kaksi puolta yhdistyvät samassa projektissa.

Isoisäni oli todellinen kädentaitaja. Hän oli timpuri ja puuseppä. Piirsi ja rakensi talon, jossa asun. Mutta hänellä oli myös herkempi, kauneuteen keskittyvä puolensa. Jatkosodan aikana sotilaan elämä oli yhtä pitkää odotusta. Isoisä käytti aikansa kaivertamalla korurasioita isoäidilleni. Hän myös veisti ja koristeli kokonaisen kauniin kapioarkun, joka kuljetettiin paloina rintamalta kotiin Etelä-Suomeen. Haluan uskoa, että käsityöt tekivät isoisälle jotain samaa, mitä ne tekevät minulle; kun kädet liikkuvat, mieli saa hetken rauhaa.

Toisen puolen isoäitini oli nero virkkuukoukun kanssa. Minulla on edelleen tallella erilaiset pitsipeitot, verhot ja pöytäliinat, joita mummi virkkasi reumaisilla käsillään. Oma kärsivällisyyteni ei ikipäivänä riittäisi pikkutarkkaan työhön, jossa pinta-ala on iso. Hänellä oli myös sormissaan kyky tuntea, milloin pullataikina on juuri oikeanlaista.

Kädentaitojen katoamisesta ollaan säännöllisesti huolissaan. Törmään kuitenkin sosiaalisessa mediassa jatkuvasti kuviin mitä hienoimmista käsitöistä, joita tavalliset suomalaiset tekevät luppoaikanaan. Toki katkoksia kädentaitojen siirtymisessä sukupolvelta toiselle on tapahtunut. Suurin katkos lienee tullut silloin, kun suomalaiset alkoivat muuttaa maalta kaupunkiin. Kaupungissa talonmies teki ne työt, jotka maalla vielä osattiin tehdä itse. Pitsiä sai kaupasta.

Siksi ammattikoulutukseen jatkuvasti kohdistuvista leikkauksista pitää olla huolissaan. Ammattikouluun päätyy ihmisiä, jotka eivät ehkä jaksa istua luokassa paikallaan, mutta kun jotain saa tehdä käsillään, syntyy komeaa jälkeä ja nopeasti. Nykyään ei kuitenkaan enää samalla tavalla opita kotona tekemällä, vaan ihmisiä pitää oikeasti kouluttaa. Pelkkä lahjakkuus kädentaidoissa ei enää riitä, lisäksi tarvitaan opettajia näyttämään ja kertomaan, miten työt ja tehtävät tehdään oikein.

Emmehän halua, että meillä tulee pula osaavista ja taitavista käsillä tekijöistä?

Johanna Hellsten, päätoimittaja

Vielä nuoren valtion perustamisvaiheessa sosiaalireformistisilla aatteilla oli tuulta purjeissaan, mutta 20-luvulle tultaessa Suomi – kuten muukin Eurooppa – alkoi siirtyä aatteellisesti oikealle. Katsottiin, että kansakunnan vähäisiä varoja ei tulisi käyttää erilaisiin sosiaalivakuutuksiin ja muihin hömpötyksiin.

Maailmanlaajuinen lama koetteli monia työläisiä koko vuosikymmenen. Palkat tippuivat niissäkin vähissä töissä, joita oli vielä tarjolla. Ammattiliittojen toiminta oli hankalaa ja vuosikymmentä leimasivat väkivaltaisiksikin äityneet työtaistelut. Työnantajat käyttivät enemmin lakonmurtajia kuin sopivat työehdoista ammattijärjestöjen kanssa.

Työsopimuslaki oli annettu vuonna 1922 ja vuonna 1924 annettiin laki työehtosopimuksista. Sen oli tarkoitus lähinnä taata työrauha, mutta lain toteutus jäi vaatimattomaksi. Työnantajapuoli kun tunnusti ammattiyhdistysliikkeen tasavertaiseksi sopijaosapuoleksi vasta tammikuun kihlauksessa vuonna 1940.

Työntekijöiden ja työnantajien välit ovat jälleen kerran kunnolla solmussa, sillä lainsäädännöllä yritetään ohittaa vuosikymmenien sopimuskulttuuri. Työnantajien saneluvaltaa lisätään (potkulaki), ensimmäinen sairaspäivä halutaan työntekijän piikkiin, lakko-oikeuksiin puututaan ja sopiminen paikallisesti halutaan ulottaa sellaisiin työnantajiin, jotka eivät ole järjestäytyneitä sopijaosapuolia.

Lokakuusta asti ay-liike on järjestänyt mielenilmaisuja ja lakkoja, joilla on yritetty kiinnittää hallituksen huomio lainsäädännön epäsuhtaan työntekijäpuolen ja työnantajapuolen välillä – työnantajan eduksi. Työntekijän suojelu on unohtunut lainsäätäjiltä kokonaan.

Mitäs luulette tapahtuvan, kun ensimmäiset isot työehtosopimukset menevät katkolle? Jos olisin ennustaja, sanoisin, että kuohuntaa tulee ja viimeisen puolen vuoden lakkoliikehdintä voi olla pientä siihen verrattuna. Onneksi ay-liike on jo vuosikymmenien ajan ollut sopimiseen taipuvainen ja rauhaisa verrattuna edelliseen 20-lukuun.

Näistä synkistä aatoksista huolimatta toivotan kaikille Rakennusliiton jäsenille mahtavaa 100-vuotisjuhlaa kesäkuussa, nähdään Tampereella ja iloitaan vahvasta liitosta!

Johanna Hellsten, päätoimittaja

Köyhä, mene töihin! Köyhä, muuta halvempaan asuntoon! Köyhä, miksi teit lapsia, jos sinulla ei ole varaa huolehtia niistä! -huudoista täyttyvät sekä sosiaalinen media että sivistyneemmin sanankääntein päivälehtien ja television uutiset. Elämänhallintaneuvoja vähävaraisille antavat ihmiset, jotka eivät ole koskaan kokeneet puutetta, eivätkä näytä edes ymmärtävän, minkälainen asuntorakenne erityisesti niillä paikkakunnilla on, joilla löytyy työpaikkoja.

Erilaisissa laskelmissa arvioidaan, että nämä muutokset tiputtavat 100 000 uutta ihmistä viimesijaisen avun eli toimeentulotuen piiriin. Toisin sanoen sossun luukulle ja monet myös leipäjonoihin. Jo nyt pienyrittäjät valittavat erityisesti palveluiden kysynnän laskusta. Mitenkäs luulette käyvän, kun yhä suurempi ihmisryhmä ei voi käyttää rahaa enää mihinkään muuhun kuin hengissä pysymiseen? Kotimaiselle kysynnälle ei ole edullista, että ihmisillä ei ole rahaa.

Ruuvinkiristys ei toki edes lopu tämän vuoden huhtikuulle. Syksyllä on mahdollisesti edessä tuntuvat leikkaukset ansiosidonnaiseen työttömyysturvaan. Kun leikkaukset kasaantuvat yhä selvemmin yhdelle ja samalle ihmisryhmälle, en pysty edes kuvittelemaan sitä hätää, mitä erityisesti pienipalkkaisissa ja mahdollisesti työttömyyden koettelemissa lapsiperheissä koetaan. On ihme, jos yhteiskuntasopimus ei joudu lopulta koetukselle.

Hallitus (EK, Jope Ruonansuun äänellä), ei näytä haluavan perääntyä piiruakaan. Hallituspuolueiden riveistä on jopa kuulunut yksittäisiä ääniä, jotka uhkaavat ihmisiä vielä pahemmilla leikkauksilla, jos eivät mokomat tottele.

Tuntuu absurdilta, että samaan aikaan ammattiliittojen työntekijöitä ja aktiivisia ammattiliittojen jäseniä haukutaan mafiosoiksi. Ennemminkin maan nykyisen hallituksen puolelta on tullut tarjouksia, joista ei voi kieltäytyä.

Johanna Hellsten, päätoimittaja

Tuulisen alan heilahtelut voivat näkyä lyhyinä – tai pidempinä – työttömyysjaksoina ja hyvinäkin aikoina kahden työmaan välissä voi olla parin viikon tauko. Asfalttia ei levitetä 30 asteen pakkasessa lumen päälle, infratyöt on parempi muutenkin tehdä keväämmällä ja räntäsateella on huono rapata ja maalata talojen seiniä.

Alan heilahtelua tasaa työntekijän näkökulmasta ansiosidonnainen työttömyysturva. Se on mahdollistanut työvoiman joustavuuden suhdanteiden ja kausien sarjassa. Se on myös osaltaan vaikuttanut siihen, että osaava työvoima ei nosta kytkintä koko alalta, kun ala notkahtaa. Rakennusalalla noita isompia ja pienempiä notkahduksia on nähty.

Ansiosidonnaista työttömyysturvaa on leikattu ja leikataan tänä vuonna ennennäkemättömällä tavalla. Työssäoloehtoa on jatkossa vaikea täyttää työuraa aloittaessa tai esimerkiksi pohjoisessa Suomessa, jossa kausi on lyhyempi kuin etelässä. Karenssipäiviä tuli 2 lisää. Lapsikorotuksen poisto osuu kovaa lapsiperheisiin eikä ainakaan helpota Suomessa koko ajan yleistyvää lapsiköyhyyttä. Jo nyt Suomessa joka 9. lapsi elää pienituloisessa perheessä.

Rakennusliiton sosiaalipoliittinen asiantuntija pohtii osuvasti lehden sivulla 17, kuinka erikoista on, että samaan aikaan toivotaan Suomeen lisää lapsia, mutta leikataan tällaisesta, suoraan lapsiperheisiin kohdistuvasta tuesta.

Eikä tässä vielä kaikki. Mikäli seuraava leikkauspaketti menee läpi eduskunnassa, työttömyyden pitkittyminen vain parilla kuukaudella leikkaa ansiosidonnaista 20 prosenttia. Se voi käytännössä tarkoittaa pienipalkkaisemmilla toimeentulon putoamista lähelle peruspäivärahan tasoa.

Miten tämä kaikki vaikuttaa nuoriin, jotka vasta pohtivat opiskelupaikkaa ja tulevaa työuraansa? Miten sinä, rakennusalalla työskentelevä ”myisit” alaa omalle jälkikasvullesi? Toki on totta, että rakennusalan töitä ei helpolla siirretä pois Suomesta ja se työllistää myös tulevaisuudessa, mutta epävarman alan turvana on ollut reilu ansiosidonnainen niitä hetkiä varten, kun se ei työllistäkään.

Paino sanalla ollut.

Johanna Hellsten, päätoimittaja

Työ- ja elinkeinoministeriö uudisti vanhan Ammattibarometrin, jonka avulla on seurattu alueellisesti sitä, miten työpaikat ja tekijät kohtaavat. Ammattibarometrin avulla on voinut tarkastella sitä, onko tietyllä alueella ja jollain alalla työvoiman yli- tai alitarjontaa vai onko tilanne tasapainossa. Ministeriössä herättiin siihen, että kysymys ei ole ihan niin yksinkertainen, vaan barometrin pitäisi pystyä kuvaamaan myös sitä, mikäli ongelmana on työvoiman ja työpaikkojen kohtaanto tai mahdollinen osaamisvaje.

Syntyi uusi Työvoimabarometri. Sen ensimmäisessä julkistuksessa marraskuun lopussa tulokset olivat ajankohtaan nähden sopivan jäätäviä. Barometrin mukaan yksikään alue ei ole tällä hetkellä työvoimapulassa eikä tilanne ole muuttumassa lähitulevaisuudessakaan. Suurin osa alueista kärsii kohtaanto-ongelmasta: avoimia työpaikkoja on edelleen, mutta työttömien työnhakijoiden osaaminen ei kohtaa niiden kanssa. Työttömien määrän arvellaan jatkavan nousuaan.

Monet työpaikat vaativat koko ajan enemmän koulutusta ja uudenlaisia taitoja. Tämä johtaa siihen, että osa työntekijöistä jää tyhjän päälle, kun taas osa työnantajista ei löydä sopivia työntekijöitä. Järkevä ihminen pohtisi ratkaisuksi työvoiman kouluttamista niin, että tämä ammottava kuilu saataisiin täytettyä osaamisella. Järkevää, niin.

Esimerkiksi vihreä siirtymä luo uudenlaisia työpaikkoja rakennusalalle. Iso osa niistä vaatii osaamista, jota monella työikäisellä ei vielä ole. Emme voi odotella, että nyt ammattikoulua käyvät valmistuvat ja saavat kokemusta, vaan meidän pitää pystyä kouluttamaan jo työelämässä oleville uusia taitoja. Siitä hyötyvät sekä työntekijät että yritykset, kohtaanto paranee.

Mitä tekee hallitus? Sen sijaan, että laitettaisiin paukkuja erityisesti koulutukseen, paukut viedään pois ja haudataan kellariin eli aikuiskoulutustuki lakkautetaan. Tämä tuki on ollut muun muassa alanvaihtajille tärkeää, jotta heillä on ylipäätään ollut varaa kouluttautua uudelleen.

Hallitus perustelee toimiaan sillä, että näin työmarkkinoille tulisi 8 000 ihmistä enemmän. Perustelu ei vakuuta. Kumpi on tärkeämpää; huolehtia työvoiman osaamisesta ja jatkuvasta kehityksestä vai saada 8 000 mahdollisesti vanhentunein taidoin äkkiä työmarkkinoille, jotka jumittavat – kas – muun muassa siksi, että työpaikat ja työttömien osaaminen eivät kohtaa?

Jopa pahimpina aikoina koulutus kannattaisi säästää leikkurilta.

Johanna Hellsten, päätoimittaja