Parakkikylien hiljaiset miehet
Rakentaja-lehti 20.6.2024Maanteitä rakennettiin 1950-luvulla työllisyysmäärärahoilla, vaikka se tuli kalliiksi kaikille.
Nälkäiset olivat rakentaneet hätäaputyömailla jo 1800-luvulla, mutta varsinaiset työllisyystyöt tulivat tavaksi vasta itsenäisessä Suomessa. Maailmanmarkkinoiden suhdanteet heijastuivat työllisyyteen ja rakentaminen hiipui aina ensimmäisenä.
Sosiaalipoliittinen ajattelu perustui kuitenkin vanhanaikaiseen moralismiin. Vastikkeetonta apua voitiin antaa työhön kykenemättömille, mutta työttömille piti keksiä töitä. Joutenolosta ei sopinut maksaa penniäkään.
Ruotsissa avattiin jo 1920-luvulla uudenlaisia työttömyystyömaita. Niille pääsivät vain työttömät, joille maksettiin poikkeavan pientä palkkaa. Samanlainen lapiolinja otettiin käyttöön Suomessa, kun 1930-luvun pula-aika alkoi.
Valtio jakoi avustuksia paikallisia työllisyystöitä varten. Kunnissa tehtiin katuja, urheilukenttiä ja viemäritöitä. Lisäksi käynnistettiin valtakunnallisia rakennushankkeita, jotka kokosivat kunnallisten työasiainlautakuntien eri puolilta maata lähettämiä työttömiä. Näin syntyivät legendaariset siirtotyömaat parakkikylineen.
Talvityöttömyyttä korjattiin pakkotyöllistämisellä
Siirtotyömaiden kulta-aika ajoittui toisen maailmansodan jälkeisiin vuosiin, ennen muuta 1950-luvulle. Kun metsätöiden koneellistuminen lisäsi miesten talvityöttömyyttä Itä- ja Pohjois-Suomessa, parhaana ratkaisuna pidettiin pakkotyöllistämistä rakennusalalle.
Syntyi monimutkainen järjestelmä, jossa tiepiirit teettivät maantietöitä valtion myöntämillä työllisyysrahoilla. Rakennettiin parakkiasuntoja, järjestettiin muonitus ja kunnat lähettivät valitsemansa työttömät siirtotyömaalle. Koneiden sijaan suosittiin käsityötä, jotta tekemistä riittäisi mahdollisimman monelle.
Työt painottuivat talvikauteen. Maanteiden rakentaminen olisi tietysti ollut kesäisin edullisinta, mutta silloin maaseudulla tarvittiin taas tilapäistä työvoimaa ja työttömyyskortistot suljettiin. Siirtotyömaat hiljenivät ja töitä jatkettiin siellä, minne määrärahoja satuttiin syksyllä myöntämään. Töiden suunnittelusta tuli määrärahasirkuksen myötä tuskallista ja tuhansia tiekilometrejä jäi keskeneräisiksi.
Siirtotyömaille lähetetyt työttömät eivät tietenkään olleet ammattirakentajia. He olivat suurelta osin syrjäkulmien pientilallisia ja mökkiläisiä, jotka olivat tottuneet ahkeroimaan viljelyksillä tai tekemään metsätöitä. Suuriperheisiä ei tavallisesti lähetetty matkatöihin lainkaan, joten monet siirtotyöläiset olivat naimattomia nuoria miehiä. Kaikille työ ei maistunut, eivätkä taidot riittäneet.
Ilman ammattirakentajia työstä ei olisi tullut mitään, joten heitä sijoiteltiin nokkamiehiksi tai erilaisiin ammattitöihin. Siirtotyöläisiä yritettiin myös koko ajan kouluttaa vaativampiin tehtäviin. Nuoria työttömiä opetettiin siinä sivussa niin koneenkäyttäjiksi, korjaajiksi kuin mittamiehiksi. Työnjohtajat yrittivät pitää parhaista tekijöistä kiinni, mutta he eivät kauaa pysyneet työttömien kirjoissa.
Siirtotyömailla työskenteli kymmeniä tuhansia miehiä. Aihetta tutkineen Marko Nenosen mukaan työllisyydenhoidon kustannukset veivät 1950-luvun lopussa jopa 14 prosenttia nettokansantuotteesta. Siirtotyöläisillä ei ollut irtisanomisaikaa eikä lakko-oikeutta, joten ammattiosastotkin jäivät perustamatta. Työmailla oli paljon puutteita, eikä niitä saatu koskaan korjattua.
Työttömyystöiden loppu
Ratkaisut kuitenkin löytyivät 1960-luvulla. Valtio alkoi hakea valtateiden rakentamiseen rahoitusta Maailmanpankilta, jonka lainaehdot edellyttivät urakkakilpailuja. Maailmanpankki ei hyväksynyt työttömyystöitä kohteissaan.
Maanteiden rakentaminen muuttui lainaehtojen takia ammattimaisemmaksi, eikä koneiden käyttöä enää varottu. Nopeasti huomattiin, että rakentamisesta tuli sekä nopeampaa että halvempaa. Siirtotyömaita ei enää tarvittu, kun pakkotyöllistäminen lopetettiin ja valtio ryhtyi maksamaan työttömyyskorvauksia. Taustalla vaikutti suuri yhteiskunnallinen murros – syrjäseuduilta muutettiin jo töiden perässä kaupunkeihin ja Ruotsiin.
Teksti: Kalle Kallio