Historiaa: Muurarit ponnistelivat yhdessä

Verkatehtaan 65 metriä korkeaa piippua muurataan Tampereella vuonna 1927. Tehtaanpiipussa kiipeileminen oli hurjaa työtä. Kuva: Työväenmuseo Werstas

Savutupien Suomessa ei tarvittu ammattirakentajia, ei lyöty tiiliä eikä osattu sekoittaa laastia. Muurarit saapuivat lännestä sivistyksen siivellä. Takan ja savupiipun, saati sitten kivikirkon tai raatihuoneen pystyttäminen vaati osaamista. Turussa muurarimestarit muodostivat käsityöläiskillan jo vuonna 1637.

Killat säätelivät alan työntekijöitä, valvoivat muuraustöitä ja kouluttivat itse seuraajansa. Mestareilla oli omat kisällinsä ja oppipoikansa. Kenenkään ei annettu muurata ilman killan myöntämää lupaa. Huonosti tehdyt tulisijathan saattoivat polttaa koko puukaupungin.

Käsityöläisten määrää säädeltiin 1700-luvun maaseudullakin: vain pitäjänmuurarilla oli laillinen oikeus muurata. Sääntely piti huolen muuraustöiden laadusta, mutta ilman kilpailua työstä tuli kallista eikä nuorten annettu tarttua laastikauhaan.

Suomalainen yhteiskunta muuttui kuitenkin 1800-luvun jälkipuolella nopeasti – maalta muutettiin kaupunkeihin ja tiilitehtaita nousi niiden laitamille. Ammattikuntalaitos lakkautettiin vapusta 1868 alkaen ja samalla muurarimestarit menettivät vanhan valtansa. Tilalle tulivat rakennustyömaalta toiselle kiertävät työkunnat. Heillä oli omat työkalunsa, nokkamies sopi työt koko sakin puolesta ja rahat jaettiin tasan.

Elinkeinovapauden myötä muurarien keskinäinen yhteistyökin kehittyi 1800-luvun lopussa uudelta pohjalta. Ammattikuntalaitoksen lakkauttamisen jälkeen syntyi käsityöläisyhdistyksiä ja 1880-luvulla perustettiin ensimmäiset työväenyhdistykset. Muurarien ammattiosastot syntyivät niiden suojissa 1890-luvun alussa. Aluksi samoihin osastoihin liittyi työmiesten rinnalla niin muurausliikkeiden omistajia, työnjohtajia kuin mestareita.

Ammattiosastojen enemmistöä kuitenkin suututtivat pitkät työpäivät, pienet palkat ja työnantajien mielivalta. Osastot alkoivat vaatia siirtymistä kymmentuntiseen työpäivään ja yleistä äänioikeutta, mikä oli liikaa työväenyhdistysten herraskaisemmille jäsenille. Työväenyhdistyksistä kasvoikin vuosisadan vaihteessa työväenpuolue ja ammattiosastojen yhteistyö synnytti ensimmäiset valtakunnalliset ammattiliitot.

Samaan aikaan muurarien yhteistoiminta sai kuitenkin aivan uusia muotoja. Rakennuksilla työkunnat kilpailivat keskenään ja joutuivat taipumaan mestarien sanelemiin ehtoihin. Ratkaisua ryhdyttiin etsimään osuuskuntasosialismista ja työläisurakoinnista. Yhteisessä työosuuskunnassa saataisiin välikädet pois, hillittäisiin keskinäistä kilpailua ja nautittaisiin täysimääräisesti oman työn hedelmistä.

Töiden ottaminen omiin käsiin voisi poistaa jopa urakkapalkkauksen. Palkkahan oli totuttu laskemaan esimerkiksi tuhatta muurattua tiiltä, rapattua neliötä tai valmista uunia kohden. Ammattiliitot toivoivat aikapalkkoja, mutta työnantajat eivät antaneet periksi hiostavista palkkaustavoistaan. Omassa osuuskunnassa kaikki olisi kuitenkin mahdollista.

Työosuuskunta tekisi tarjoukset suoraan rakennuttajille, organisoisi työn ja palkkaisi reiluilla ehdoilla vain järjestäytyneitä muurareita. Esimerkiksi turkulaiset perustivat vuonna 1906 työosuuskunnan, johon ehti liittyä 170 muuraria. Se pääsi kiinni urakoihin, mutta muurarit riitautuivat pian keskenään eikä osuuskunta pidemmän päälle pärjännyt kilpailussa. Muurausliikkeet voittivat työläisten yhteisyritykset.

Sekä ammattiosastojen että työosuuskuntien tavoitteena oli töiden rajaaminen järjestäytyneille työntekijöille, vanhojen muurarikiltojen hengessä. Työosuuskunnissa tätä yritettiin ryhtymällä työnantajiksi ja ammattiosastot vaativat samaa sopimusneuvotteluissa. Vanhaan ei ollut kuitenkaan paluuta. Ammattiyhdistysten täytyi oppia kamppailemaan markkinatalouden pelisäännöillä.

Vanhanaikaisista muurarikilloista ei siis hetkessä siirrytty moderniin ammattiyhdistysliikkeeseen. Asiat muuttuivat hitaasti. Vielä 1920-luvun alussa oli tavallista, että muurarit maksoivat itse palkan tiilen- ja laastinkantajilleen. Juopa aputyöntekijöiden ja arvovaltaisten ammattimuurarien välillä oli niin syvä, että yhteiseen ammattiliittoon päädyttiin vasta vuonna 1971.

Teksti: Kalle Kallio