Elämää rakennuksilla

Jukka Kokkonen johdattamassa toimittajaa näyttelyn saloihin.

– Tästä mennään sisään ”työmaalle”, näyttelyn kuraattori, projektitutkija Jukka Kokkonen aloittaa kierroksen näyttelyn alkupisteessä, jossa jokainen voi kokeilla kulkukorttia ja pyöröporttia.

Rakentajat-näyttely ei kulje kronologisesti jahkaten vanhaa historiaa, vaan se on rakennettu erilaisten teemojen ympärille. Muun muassa työmaaolot, ammattinimikkeet, ansiot, työturvallisuus, työkalut – kaikissa näissä on tapahtunut huomattavaa kehitystä Rakennusliiton olemassaolon aikana ja liiton tekemän työn takia. Näyttely tuo kehityksen esiin kuvien, tekstien, musiikin, esineiden ja grafiikoiden avulla.

Ensin oli työmaa

Näyttelyn alkupäässä voi tarkastella rakennusalan työllisten ja liiton jäsenten määrää 100 vuoden ajalta.

– Laman aikana koko alan työllisiä oli vähemmän kuin liitossa jäseniä, Kokkonen muistuttaa.

Vanhoissa jättikokoisissa valokuvissa työskennellään ilman minkäänlaisia suojavarusteita. Yhdellä kuvan miehellä on päällään puku ja tyylikäs hattu.

– Hän oli todennäköisesti rakennusmestari.

Museoon on rakennettu 1950-luvun työmaaparakki, tosin ajan hienoimmasta päästä lautalattioineen. Kokkosen mukaan niihin aikoihin paljas maa oli tyypillisin työmaakopin lattia.

– Tänne on koottu aikakauden tyypillistä esineistöä. On hotapulverit ja tupakat pöydällä, kamiina tuomassa lämpöä ja piilopullo halkopinon takana, Kokkonen sanoo.

Kaikissa näyttelyn teemoissa on myös osioita, joissa katsoja pääsee tekemään jotain. On ammattinimike-sanasokkeloita, työmuotoäänestys, voi valita aikakauden biisejä soimaan ja pienimmät pääsevät myös rakentelemaan tiilistä.

– Nämä leikkityökalut ovat nykyään paljon hienompia kuin silloin, kun minä olin pieni, Kokkonen naurahtaa.

Työturvallisuutta ja työläisten oikeuksia

Yksi näyttelyn graafeista kuvaa mitan avulla aikajanalla niitä lakimuutoksia, joissa ay-liike on ollut vahvana vaikuttajana parantamassa työntekijöiden asemaa.

– Kyllähän sitä toivoisi, että ihmiset tutustuisivat näihin, sillä ilman näitä oikeuksia työelämässä ei olisi kovin kummoista, Kokkonen toteaa.

Myös alan vanhoihin palkkaryhmittelyihin on kiinnostavaa tutustua.

– Tämä palkkaryhmitys on vuodelta 1956. Kuten huomaat, alimmassa palkkaryhmässä ovat käytännössä olleet naiset ja erityisesti maaseudun naiset ja ylimmässä ammattitaitoiset miehet.

Työturvallisuusosiossa on näytillä muun muassa tiettävästi ensimmäiset Suomessa käytössä olleet turvakengät, mutta toisaalta uusinta uutta eli nostamista helpottava eksoskeleton. Esillä on myös julisteita erilaisista työturvallisuuskampanjoista, joita rakennuksilla on toteutettu.

Näyttelyn teemamuoto toimii. Se jättää tilaa näkijän omille tulkinoille, eikä aikaa tarvitse käyttää valtavien tekstimassojen tankkaamiseen.

– Haluamme, että ihmiset voivat fiilistellä vaikka tuolla parakilla ja miettiä omia ajatuksiaan, eikä niin, että ”tämä tapahtui näin ja siirry seuraavan vuosikymmeneen”.

Teksti: Johanna Hellsten Kuvat: Kimmo Brandt

Hyvä sää kruunasi kesäpäivät

Frenckellin aukiolle riitti yleisöä koko lauantaipäivän ajaksi.

– Rakennusliiton 100-vuotisjuhlissa tunnelma nousee portaattomasti ja hissittömästi kohti korkeuksia, Frenckellin aukion päivätapahtuman juontaja Simo Frangén sanoitti tilaisuuden tunnelmaa Tampereella lauantaina 8. kesäkuuta.

Frenckellin aukio toimi kesäpäivien keskuksena, jossa jaettiin kaupunkisuunnistuskartat rastitehtäviä varten. Särkänniemi-rannekkeiden jakopaikalla oli myös mahdollista nauttia ilmaiseksi Tapolan makkaroista, kahvista, pillimehusta ja seurata muun muassa Veskun & Ollin, Hevisauruksen, Sirkus Saarnin sekä Jenni Mustajärven esityksiä.

– Minulle ei voisi olla mieluisampaa tehtävää kuin avata Rakennusliiton juhlakesäpäivät kotikaupungissani Tampereella, liiton puheenjohtaja Kimmo Palonen toivotti rakentajat tervetulleeksi kansanjuhlaan.

Kesäpäiviin osallistui 3 500 rakennusliittolaista ja heidän perheenjäsentään.

– Rakennusliiton jäsenten työllisyys on nyt historiallisen huonolla tasolla. Toiveemme kohtuuhintaisen asuntotuotannon lisäämisestä tai saneerausavustusten käyttöönotosta kaikuvat kuuroille korville. Hallitusta ei tunnu pätkääkään kiinnostavan alan yritysten ja työntekijöiden surkea tilanne.

Palosen mukaan 45 prosenttia rakentamiseen sijoitetuista julkisista varoista palautuu verotuloina valtiolle. Kun seuraava nousukausi alkaa, kasvukeskuksissa tarvitaan vuokra-asuntoja tai talouden elpyminen katkeaa työvoimapulaan.

– Tarpeellisia infra- ja korjausrakennushankkeita kannattaisi käynnistää nyt, kun kapasiteettia löytyisi.

Työttömyysturvan heikennykset osuvat nyt erityisesti rakentajiin. Palonen käytti esimerkkinä asfalttialaa, jossa tehdään vuodenaikojen takia kausiluonteista työtä.

– Kun työttömyysturvaa leikataan 2 työttömyyskuukauden jälkeen ja työssäoloehto ei täyty seuraavan levityskauden aikana, tarkoittaa se seuraavan työttömyysjakson alussa 20 prosentin leikkausta työttömyyspäivärahaan.

Palonen pelkääkin, että hallituksen puuttuminen työmarkkinapolitiikkaan vie vähäisenkin kiinnostuksen asfalttialalla työskentelyyn. Huonosta työllisyystilanteesta huolimatta Rakennusliitto on osallistunut kaikkiin SAK:n työtaistelutoimiin

– Rakennusliitto ei valinnut lakkoilun ajankohtaa, vaan sen tekin Orvon hallitus ja työnantajaliitot. Lakkoilemme silloin kun asiat sitä vaativat, ei koskaan turhanpäiten.

Palosen mukaan tulevissa tes-neuvotteluissa työnantajia vastassa on aikaisempaa tiiviimpi ammattiliittojen rintama. Rakennusliiton talous on hyvässä kunnossa ja kestää hyvin työtaistelut.

– No niin, nyt rupee riittään, Kummelista tuttu Ylen toimittaja Mauno Ahonen keskeytti Palosen työmarkkinasynkistelyt.

Ahonen epäili kesäpäivien pitopaikan valikoituneen Palosen mahdollisimman lyhyen työmatkan takia. Palosen mukaan valinnalla oli muitakin syitä, kuten kaupungin kauneus. Ahonen ja Palonen jankkasivat myös Popedan uuden laulusolistin valinnasta, mutta Heikki Silvennoista ei voitu kelpuuttaa, koska tämä oli Pate Mustajärveäkin vanhempi.

Teksti: Jukka Nissinen Kuvat: Kimmo Brandt

Parakkikylien hiljaiset miehet

Suomen suurin siirtotyömaa oli Suolahden–Haapajärven rautatierakennus. Etualalla on Enonjärven parakkikylän ruokalarakennus ja taustalla asuinparakkeja vuonna 1957. Valtion Ravitsemuskeskuksen hoitamassa ruokalassa mahtui yhtä aikaa syömään 80 miestä. Työllisyysrahoilla rautatietä tehtiin verkkaisesti vuodet 1938–1960. Kuva: Suomen Rautatiemuseo

Nälkäiset olivat rakentaneet hätäaputyömailla jo 1800-luvulla, mutta varsinaiset työllisyystyöt tulivat tavaksi vasta itsenäisessä Suomessa. Maailmanmarkkinoiden suhdanteet heijastuivat työllisyyteen ja rakentaminen hiipui aina ensimmäisenä.

Sosiaalipoliittinen ajattelu perustui kuitenkin vanhanaikaiseen moralismiin. Vastikkeetonta apua voitiin antaa työhön kykenemättömille, mutta työttömille piti keksiä töitä. Joutenolosta ei sopinut maksaa penniäkään.

Ruotsissa avattiin jo 1920-luvulla uudenlaisia työttömyystyömaita. Niille pääsivät vain työttömät, joille maksettiin poikkeavan pientä palkkaa. Samanlainen lapiolinja otettiin käyttöön Suomessa, kun 1930-luvun pula-aika alkoi.

Valtio jakoi avustuksia paikallisia työllisyystöitä varten. Kunnissa tehtiin katuja, urheilukenttiä ja viemäritöitä. Lisäksi käynnistettiin valtakunnallisia rakennushankkeita, jotka kokosivat kunnallisten työasiainlautakuntien eri puolilta maata lähettämiä työttömiä. Näin syntyivät legendaariset siirtotyömaat parakkikylineen.

Talvityöttömyyttä korjattiin pakkotyöllistämisellä

Siirtotyömaiden kulta-aika ajoittui toisen maailmansodan jälkeisiin vuosiin, ennen muuta 1950-luvulle. Kun metsätöiden koneellistuminen lisäsi miesten talvityöttömyyttä Itä- ja Pohjois-Suomessa, parhaana ratkaisuna pidettiin pakkotyöllistämistä rakennusalalle.

Syntyi monimutkainen järjestelmä, jossa tiepiirit teettivät maantietöitä valtion myöntämillä työllisyysrahoilla. Rakennettiin parakkiasuntoja, järjestettiin muonitus ja kunnat lähettivät valitsemansa työttömät siirtotyömaalle. Koneiden sijaan suosittiin käsityötä, jotta tekemistä riittäisi mahdollisimman monelle.

Työt painottuivat talvikauteen. Maanteiden rakentaminen olisi tietysti ollut kesäisin edullisinta, mutta silloin maaseudulla tarvittiin taas tilapäistä työvoimaa ja työttömyyskortistot suljettiin. Siirtotyömaat hiljenivät ja töitä jatkettiin siellä, minne määrärahoja satuttiin syksyllä myöntämään. Töiden suunnittelusta tuli määrärahasirkuksen myötä tuskallista ja tuhansia tiekilometrejä jäi keskeneräisiksi.

Siirtotyömaille lähetetyt työttömät eivät tietenkään olleet ammattirakentajia. He olivat suurelta osin syrjäkulmien pientilallisia ja mökkiläisiä, jotka olivat tottuneet ahkeroimaan viljelyksillä tai tekemään metsätöitä. Suuriperheisiä ei tavallisesti lähetetty matkatöihin lainkaan, joten monet siirtotyöläiset olivat naimattomia nuoria miehiä. Kaikille työ ei maistunut, eivätkä taidot riittäneet.

Ilman ammattirakentajia työstä ei olisi tullut mitään, joten heitä sijoiteltiin nokkamiehiksi tai erilaisiin ammattitöihin. Siirtotyöläisiä yritettiin myös koko ajan kouluttaa vaativampiin tehtäviin. Nuoria työttömiä opetettiin siinä sivussa niin koneenkäyttäjiksi, korjaajiksi kuin mittamiehiksi. Työnjohtajat yrittivät pitää parhaista tekijöistä kiinni, mutta he eivät kauaa pysyneet työttömien kirjoissa.

Siirtotyömailla työskenteli kymmeniä tuhansia miehiä. Aihetta tutkineen Marko Nenosen mukaan työllisyydenhoidon kustannukset veivät 1950-luvun lopussa jopa 14 prosenttia nettokansantuotteesta. Siirtotyöläisillä ei ollut irtisanomisaikaa eikä lakko-oikeutta, joten ammattiosastotkin jäivät perustamatta. Työmailla oli paljon puutteita, eikä niitä saatu koskaan korjattua.

Työttömyystöiden loppu

Ratkaisut kuitenkin löytyivät 1960-luvulla. Valtio alkoi hakea valtateiden rakentamiseen rahoitusta Maailmanpankilta, jonka lainaehdot edellyttivät urakkakilpailuja. Maailmanpankki ei hyväksynyt työttömyystöitä kohteissaan.

Maanteiden rakentaminen muuttui lainaehtojen takia ammattimaisemmaksi, eikä koneiden käyttöä enää varottu. Nopeasti huomattiin, että rakentamisesta tuli sekä nopeampaa että halvempaa. Siirtotyömaita ei enää tarvittu, kun pakkotyöllistäminen lopetettiin ja valtio ryhtyi maksamaan työttömyyskorvauksia. Taustalla vaikutti suuri yhteiskunnallinen murros – syrjäseuduilta muutettiin jo töiden perässä kaupunkeihin ja Ruotsiin.

Teksti: Kalle Kallio

Historioitsija Keijo Rantanen tallensi elävää historiaa kirjan kansiin

Keijo Rantanen ja fillari Tampereen Finlaysonin alueella, Työväenmuseo Werstaan läheisyydessä.

Osuuhan ajanjaksoon harvinaisen monta merkittävää hetkeä: 1990-luvun lama ja suurtyöttömyys, Suomen EU-jäsenyys ja työmarkkinoiden avautuminen osaksi Eurooppaa, finanssikriisi, EU:n ulkopuolisten lähetettyjen työntekijöiden tuleminen Suomen rakennustyömaille… Esimerkkejä riittää.

Paljon on tapahtunut myös liiton ja sen jäsenten kannalta merkittäviä asioita, vaikka ne eivät suuria otsikoita olekaan aiheuttaneet. Esimerkiksi yrityskohtaisen luottamusmiesjärjestelmän saaminen talonrakennusteollisuuteen tapahtui vasta 1990-luvulla. Aikakin oli otollinen lähihistorian muistelulle, olivathan sen aikakauden ihmiset vielä itse kertomassa menneistä.

Historiantutkija ja tietokirjailija Keijo Rantanen vietti lähes kaksi ja puoli vuotta tutustuen Rakennusliiton ja rakentajien historiaan. Vaikka Rantasen toimeksiannon tutkimusjakso alkoi vasta vuodesta 1990, ei tutkimustyötä voinut aloittaa ennen kuin myös liiton varhaisemmat vaiheet olivat tulleet tutuiksi.

Rantanen kertoo, että tutkimustyö ja kirjoittaminen ovat olleet hieno kokemus.

– Olen aiemmin tutkinut työväenliikettä ja ay-liikettä eri kulmilta, mutta lähinnä paikallisten ammattiosastojen kautta. Minun tutkijanurallani tämä on ensimmäinen liittohistoria, eli olen saanut kirjoittaa kokonaisen edunvalvonnan tarinan ja vielä hyvin mielenkiintoiselta jaksolta, Rantanen sanoo.

Tutkimustyön keskittyminen lähihistoriaan oli Keijo Rantasen mielestä vain hyvä asia.

– Usein kun puhutaan historiasta, niin mielikuva on sellainen, että mennään vähintään 50 vuotta taaksepäin. Mutta jo tämä aamu on historiaa ja on hienoa kirjoittaa jostakin näin lähellä olevasta historiasta.

Rantasen mukaan tutkimustyön ajanjaksoon sisältyi monia kiehtovia tapahtumia ja kertomuksia. Kuten hän sanoo, työntekijöiden riisto jatkuu mutta keinot muuttuivat. Ja niitä uusia riiston keinoja Rantasen kiinnostuksen kohteena olleisiin viimeiseen 30 vuoteen todella mahtuu. Kun luetuksi tulivat myös liiton varhaisemmasta historiasta tehdyt teokset, voi kuulemma jopa sanoa, että työelämän ja rakennusbisneksen lainalaisuudet eivät juuri ole muuttuneet edes sadan vuoden aikana.

Sata vuotta sitten, 1920-luvulla, rakennustyötä tehtiin hyvinkin ”joustavilla ja paikallisilla työsopimuksilla”, Rantanen ironisoi.

– 1920-luvulla työmarkkinajärjestelmä oli hyvinkin ”joustava” ja asioista sovittiin paikallisesti. Mutta jos katsotaan, mikä siinä oli työntekijöiden asema, niin se oli karmea. Etenkin sellaisilla aloilla, joissa ei ollut erityisiä ammattitaitovaatimuksia, niin kesken päivän sait lähteä, jos naama ei miellyttänyt työjohtoa. Työvoimasta otettiin irti kaikki hyöty, terveydestä tai turvallisuudesta välittämättä.

Tänä päivänä sama ”tuottavuutta keinolla millä hyvänsä” -ajattelu näkyy ulkomaisen työvoiman riistämisessä.

– Ja itketäänhän nytkin myös paikallisen sopimisen vapauttamisen perään.

Enemmän rakentajista, vähemmän liitosta

Mikä sitten oli kaikkein mieleenpainuvinta kahden ja puolen vuoden työjaksossa? Ihmiset, vastaa Rantanen. Niin lähempänä liiton kenttäväkeä olevat liittoaktiivit kuin eri aikakausien liittojohto. Rakennusliiton aktiiveja haastateltiin kymmenessä tilaisuudessa eri puolilla Suomea. Kaikkiaan toista sataa rakentajaa osallistui haastatteluihin.

Kirjan kustantajan eli Rakennusliiton toiveena oli, että teos kertoisi enemmän rakentajista kuin organisaatiosta nimeltä Rakennusliitto. Tämä antoi Rantasen mukaan hedelmällisen lähtökohdan kirjoittaa sosiaalihistorian näkökulmasta, ihmiskeskeisesti.

Entiset ja nykyiset liittoaktiivit osasivat Keijo Rantasen mielestä erinomaisella tavalla kertoa elämästään, työurastaan, rakentamisesta ja ammattiliittotoiminnasta.

– Oli suorastaan vaikuttavaa, kuinka sitoutuneesti monet olivat vuosikymmenien ajan osallistuneet liittotoimintaan Rakennusliitossa. Kussakin tapaamisessa oli mukana kymmenkunta aktiivia ja yhteinen järjestökokemus saattoi olla joku 180 vuotta. Siinä tuli aika nöyrä olo.

Rantanen tallensi keskusteluja yhteensä useita kymmeniä tunteja. On selvää, että kaikki näissä historiaistunnoissa kerrotut tarinat eivät mahtuneet kirjan kansien väliin. Mutta hukkaan ei mene mitään: Rantasen tutkimusmateriaali tallennetaan tulevien historiantutkijoiden käytettäväksi Kansan Arkistoon.

Nykyisessä oikeistovetoisessa julkisessa keskustelussa rakennetaan kovasti tarinaa, jossa vain ”Hakaniemen ay-johtajat” lietsovat kapinaa omien etujensa puolustamiseksi. Keijo Rantanen ei tällaista väitettä sulata.

– Nuo kymmenien ja taas kymmenien liittoaktiivien haastattelut kertoivat hyvin, että ay-liikkeen tavoitteet kumpuavat jäsenistöstä. Toisaalta sain myös haastatella nykyistä ja entistä liittojohtoa, kuten entiset puheenjohtajat Pekka Hynösen ja Matti Harjuniemen sekä tietenkin nykyisen puheenjohtajan Kimmo Palosen. Kyllä ainakin nämä puheenjohtajat aidosti ja vahvasti olivat ja ovat tekemässä työtä jäsenistön puolesta, Rantanen niittaa.

Orpon hallitus kurittaa työntekijöitä

Rantasen kirjoitusprosessin viimeiset kuukaudet työmarkkinapolitiikka Suomessa keskittyi Petteri Orpon hallituksen hankkeiden vastustamiseen. Rantanen jatkoi tilanteen seuraamista aina helmikuuhun 2024 – ja jätti kirjan viimeisen luvun avoimeksi sen suhteen, mitä tulee tapahtumaan. Siinä siis historiankirjoitus yhdistyy nykyhetkeen.

– Tilanne vaikutti myös siihen, mitä kirjoitin 1990-luvusta. Halusin lukijoiden havaitsevan, kuinka samanlaisista asioista työmarkkinoilla keskusteltiin silloin ja nyt. Ay-liike joutuu aina laman tullen voimakkaan ideologisen hyökkäyksen kohteeksi, ja niin kävi myös nyt.

Keijo Rantanen haluaa kaikissa historiahankkeissaan kirjoittaa mukaan varsinaisten tapahtumien lisäksi myös tapahtumien kehyksen. Ay-liike ei elä tyhjiössä eikä työmarkkinapolitiikkaa tehdä muusta yhteiskunnasta erillään olevassa kuplassa, vaan talous ja maan yleinen politiikka vaikuttaa myös työmarkkinoilla.

– Eduskuntavaalien tulos vaikutti ihan suoraan siihen, mitä tällä hetkellä tapahtuu työmarkkinapolitiikassa ja työntekijöitä koskien sosiaalipolitiikassa. Kun samaan aikaan helpotetaan irtisanomista ja heikennetään työttömyysturvaa, joutuu työntekijä ottamaan vastaan työtä lähes millä tahansa palkalla. Se on karu tilanne, Rantanen pohtii.

Elinkeinoelämä arvostelee hyvinä aikoina voimakkaasti verotusta, joka kuitenkin mahdollistaa hyvinvointivaltion, josta myös elinkeinoelämä hyötyy. Kuitenkin, kun tulee poikkeustilanne, kuten taloustaantuma, ovat yritykset itse käsi ojossa valtion kassalla. Finanssikriisin yhteydessä pumpattiin hurja määrä verovaroja elinkeinoelämän tueksi, samoin koronakriisin yhteydessä, Rantanen muistuttaa.

Liitto maltillisempi kuin maineensa

Entä millaisia yllätyksiä historiantutkija koki Rakennusliiton ja rakentamisen historiaa penkoessaan? Monia ja mielenkiintoisia, vastaa Rantanen.

– Ensinnäkin yllätti se, kuinka heikolla tolalla rakennusalan sosiaaliset työehdot ja -turvallisuus olivat osin vielä 1990-luvullakin. Vielä vuonna 1986 jouduttiin pesuvatilakkoon, kun isäntien mielestä pesuvati voisi korvata sosiaalitilat. Esimerkiksi teollisuudessa oli tuolloin jo itsestäänselvyys, että saatavilla oli riittävän laadukkaat sosiaalitilat.

Toinen yllätys oli se, ettei Rakennusliitto ole ollut sopijaosapuolena ollenkaan niin kulmikas kuin liiton varhaisempi historia antaa ymmärtää. Rakennusliitto oli Rantasen tutkimuksen ajanjaksolla maltillinen sopija ja kaukana lakkoherkästä työmarkkinahäiriköstä. Neuvotteluissa saavutettiin kuitenkin isoja menestyksiä turvallisuus- ja sosiaalikysymyksissä.

Esimerkiksi sopimus yrityskohtaisista luottamusmiehistä saatiin talonrakennusteollisuuteen vasta 1990-luvun laman aikana, mikä yllätti kirjoittajan.

– Teollisuudessa luottamusmiehet olivat yleistynyt jo kymmeniä vuosia aiemmin. Myös rakennustuoteteollisuudessa ja putkifirmoissa oli ollut yrityskohtaisia luottamusmiehiä jo pitkään, kun rakennusfirmat edelleen vastustivat sopimuksen tekemistä puhtaan ideologisesti. Sopimuksen saaminen laman aikana oli liitolta hieno työvoitto, Rantanen arvioi.

Teksti ja kuva: Janne Mäkinen

Pula-ajasta mukavuuksiin ja ihmeaineisiin

Helsingissä katkesi 1.3.1929 vesiputki ja 10 000 kuutiometriä vettä karkasi säiliöistä. Putkimiehet löysivät vuotokohdan ja kaupunkilaisten vedenjakelu palasi vuorokaudessa ennalleen. Kuva: Wolgang Heine, Museovirasto.

Työttömyys, työajan lyhennykset ja palkanalennukset olivat tuttuja 1930-luvun pula-ajan rakentajalle. Suuri maailmanlaajuinen lama oli alkanut 1920-luvun lopussa, ja jatkui usean vuoden ajan. Monelle työläisperheelle lama kesti vuosikymmenen.

Uusia rakennustyömaita ei juuri avattu, ja tulot oli yritettävä löytää muualta. Heikoimpana vuotena Helsingissä valmistui vain tuhatkunta asuntoa. 5 vuotta myöhemmin, pula-ajan lopulla määrä oli jo seitsenkertainen. Kauppaloissa asuntorakentaminen loppui paikoin lähes kokonaan.

Palkat tippuivat erityisesti rakennusalalla, jossa työntekijöiden oli vain tyydyttävä palkanalennuksiin tai työttömyyteen. Pahimmillaan yli 10 prosenttia työläisväestöstä oli vailla työtä. Epätoivoisimmat muuttivat paremman elannon perässä Neuvostoliittoon.

Lama ja yhteiskunnan oikeistolainen ilmapiiri vaikeutti myös ammatillista järjestäytymistä. Tunnettuja ammattiyhdistysaktiiveja suljettiin ulos työpaikoilta ensimmäisinä. Lapuan liike onnistui lakkauttamaan lukuisia vasemmistolaisia järjestöjä ja suurimman osan ammattiliitoista. Kesällä 1930 myös Suomen rakennustyöväen liiton ja kaikkien liittoon kuuluvien ammattiosastojen toiminta kiellettiin.

Sosiaalisia turvaverkkoja ei juuri ollut, mutta kunnat ja valtio järjestivät työttömyysapuna varatöitä. Laajamittaisista varatöistä huolimatta enimmillään lähes puolet rakennustyöntekijöistä jäi työttömäksi. Suomessa ei ollut julkista työttömyysvakuutusjärjestelmää ennen 1960-lukua, mutta työnvälitystoimistoihin ilmoittautuneet saivat sentään paikan soppajonosta. Massatyöttömyys oli liikaa ammattiliittojen omille työttömyyskassoille, jotka kärsivät samalla poliittisista rajoituksista.

Putkiasentajista tulee haluttuja tekijöitä

Lopulta talouslama kuitenkin kääntyi nousukaudeksi. Suomen teollistuminen ja kaupungistuminen jatkuivat 1930-luvun lopulla. Elintason noustessa ihmiset kaipasivat asuntoihin mukavuuksia, kuten vesivessoja tai kylpyhuoneita. Myös rakennusten lämmitystapa oli vaihtunut uuneista lämpökattiloihin.

Rakennuksilla tarvittiinkin entistä enemmän torvityöntekijöitä eli putkiasentajia, joiden työnkuva monipuolistui talotekniikan kehittyessä. Lämmönjako vaati omat väylänsä ja sisävessat omansa. Sisävessojen määrä puolitoistakertaistui 1930-luvulla. Kodit uudistuivat muutenkin: pulakauden paloöljypula aiheutti sähköistysvimman. Laman päätyttyä kaupungit oli likimain sähköistetty, maaseudustakin puolet.

Rakennukset olivat pääasiassa hirsirunkoisia, joten ahjon ja tulen kanssa työskentelevien putkimiesten piti pysyä tarkkana. Paloturvallisuutta parannettiin samalla asbestituotteiden avulla. Asbesti oli totisesti ihmeaine: se oli halpaa, kevyttä, palamatonta ja helposti muokattavissa lähes mihin muotoon tahansa. Yleisiä asbestin käyttökohteita olivat vesi- ja viemäriputket, eristeet, laatoitusten kiinnitys- ja sauma-aineet, muovipäällysteiden kiinnitysaineet, seinätasoitteet sekä kosteuseristeinä käytetyt pikipohjaiset massat. Putkimiesten työt hoituivat helpommin ja nopeammin, kun juotoskohdan ympärille kietaistiin asbestinarua.

Kaikki menneinä vuosikymmeninä rakennuksilla työskennelleet jossain määrin altistuivat asbestille. Pahimmin kärsivät eristäjät, putkimiehet, kirvesmiehet ja apumiehet, mutta rakennusmestaritkaan eivät siltä välttyneet. Asbestipöly levisi kevyenä ja hienojakoisena pölynä koko rakennukseen. Nykyään asbesti on uhkana erityisesti korjausrakentamisessa, mutta uusiakin vaaroja on ilmestynyt: esimerkiksi erilaiset epoksialtistumiset aiheuttavat jo lähes kolmanneksen allergisista ihottumista.

Teksti: Jukka Kokkonen

Historiaa: Muurarit ponnistelivat yhdessä

Verkatehtaan 65 metriä korkeaa piippua muurataan Tampereella vuonna 1927. Tehtaanpiipussa kiipeileminen oli hurjaa työtä. Kuva: Työväenmuseo Werstas

Savutupien Suomessa ei tarvittu ammattirakentajia, ei lyöty tiiliä eikä osattu sekoittaa laastia. Muurarit saapuivat lännestä sivistyksen siivellä. Takan ja savupiipun, saati sitten kivikirkon tai raatihuoneen pystyttäminen vaati osaamista. Turussa muurarimestarit muodostivat käsityöläiskillan jo vuonna 1637.

Killat säätelivät alan työntekijöitä, valvoivat muuraustöitä ja kouluttivat itse seuraajansa. Mestareilla oli omat kisällinsä ja oppipoikansa. Kenenkään ei annettu muurata ilman killan myöntämää lupaa. Huonosti tehdyt tulisijathan saattoivat polttaa koko puukaupungin.

Käsityöläisten määrää säädeltiin 1700-luvun maaseudullakin: vain pitäjänmuurarilla oli laillinen oikeus muurata. Sääntely piti huolen muuraustöiden laadusta, mutta ilman kilpailua työstä tuli kallista eikä nuorten annettu tarttua laastikauhaan.

Suomalainen yhteiskunta muuttui kuitenkin 1800-luvun jälkipuolella nopeasti – maalta muutettiin kaupunkeihin ja tiilitehtaita nousi niiden laitamille. Ammattikuntalaitos lakkautettiin vapusta 1868 alkaen ja samalla muurarimestarit menettivät vanhan valtansa. Tilalle tulivat rakennustyömaalta toiselle kiertävät työkunnat. Heillä oli omat työkalunsa, nokkamies sopi työt koko sakin puolesta ja rahat jaettiin tasan.

Elinkeinovapauden myötä muurarien keskinäinen yhteistyökin kehittyi 1800-luvun lopussa uudelta pohjalta. Ammattikuntalaitoksen lakkauttamisen jälkeen syntyi käsityöläisyhdistyksiä ja 1880-luvulla perustettiin ensimmäiset työväenyhdistykset. Muurarien ammattiosastot syntyivät niiden suojissa 1890-luvun alussa. Aluksi samoihin osastoihin liittyi työmiesten rinnalla niin muurausliikkeiden omistajia, työnjohtajia kuin mestareita.

Ammattiosastojen enemmistöä kuitenkin suututtivat pitkät työpäivät, pienet palkat ja työnantajien mielivalta. Osastot alkoivat vaatia siirtymistä kymmentuntiseen työpäivään ja yleistä äänioikeutta, mikä oli liikaa työväenyhdistysten herraskaisemmille jäsenille. Työväenyhdistyksistä kasvoikin vuosisadan vaihteessa työväenpuolue ja ammattiosastojen yhteistyö synnytti ensimmäiset valtakunnalliset ammattiliitot.

Samaan aikaan muurarien yhteistoiminta sai kuitenkin aivan uusia muotoja. Rakennuksilla työkunnat kilpailivat keskenään ja joutuivat taipumaan mestarien sanelemiin ehtoihin. Ratkaisua ryhdyttiin etsimään osuuskuntasosialismista ja työläisurakoinnista. Yhteisessä työosuuskunnassa saataisiin välikädet pois, hillittäisiin keskinäistä kilpailua ja nautittaisiin täysimääräisesti oman työn hedelmistä.

Töiden ottaminen omiin käsiin voisi poistaa jopa urakkapalkkauksen. Palkkahan oli totuttu laskemaan esimerkiksi tuhatta muurattua tiiltä, rapattua neliötä tai valmista uunia kohden. Ammattiliitot toivoivat aikapalkkoja, mutta työnantajat eivät antaneet periksi hiostavista palkkaustavoistaan. Omassa osuuskunnassa kaikki olisi kuitenkin mahdollista.

Työosuuskunta tekisi tarjoukset suoraan rakennuttajille, organisoisi työn ja palkkaisi reiluilla ehdoilla vain järjestäytyneitä muurareita. Esimerkiksi turkulaiset perustivat vuonna 1906 työosuuskunnan, johon ehti liittyä 170 muuraria. Se pääsi kiinni urakoihin, mutta muurarit riitautuivat pian keskenään eikä osuuskunta pidemmän päälle pärjännyt kilpailussa. Muurausliikkeet voittivat työläisten yhteisyritykset.

Sekä ammattiosastojen että työosuuskuntien tavoitteena oli töiden rajaaminen järjestäytyneille työntekijöille, vanhojen muurarikiltojen hengessä. Työosuuskunnissa tätä yritettiin ryhtymällä työnantajiksi ja ammattiosastot vaativat samaa sopimusneuvotteluissa. Vanhaan ei ollut kuitenkaan paluuta. Ammattiyhdistysten täytyi oppia kamppailemaan markkinatalouden pelisäännöillä.

Vanhanaikaisista muurarikilloista ei siis hetkessä siirrytty moderniin ammattiyhdistysliikkeeseen. Asiat muuttuivat hitaasti. Vielä 1920-luvun alussa oli tavallista, että muurarit maksoivat itse palkan tiilen- ja laastinkantajilleen. Juopa aputyöntekijöiden ja arvovaltaisten ammattimuurarien välillä oli niin syvä, että yhteiseen ammattiliittoon päädyttiin vasta vuonna 1971.

Teksti: Kalle Kallio