Betonia, koneita ja valoisa tulevaisuus
Rakentaja-lehti 16.8.2024Rakentaminen kiihtyi svengaavalla kuusikymmentäluvulla ennennäkemättömiin mittasuhteisiin.
Suomi koki suuren rakennemuutoksen 1950-luvun lopulta alkaen. Maa- ja metsätalous koneellistuivat ja hevoset vaihtuivat traktoreihin. Työn tehostumisen myötä kaikille ei enää riittänyt maaseudulla töitä. Työnhakuun lähdettiin kasvaviin kaupunkeihin ja aina Ruotsiin asti. Paremmat koulutusmahdollisuudet saivat myös nuoret liikkeelle.
Tulevaisuus näytti valoisalta ja 1960-luku olikin suuren taloudellisen kasvun aikaa. Ihmisten haaveet kohdistuivat omistusasuntoon ja kodinkoneisiin. Televisiot ja autot yleistyivät. Nuorisokulttuuri nousi merkittävään rooliin, kun suuret ikäluokat tulivat teini-ikään. Rakennustyömailla palkat paranivat ja työaika lyheni. Viisipäiväiseen, 40 tunnin työviikkoon siirtyminen alkoi vuodesta 1965. Naisten palkkataulutkotkin olivat jääneet historiaan jo pari vuotta aiemmin.
Rakentaminen muuttui ympärivuotiseksi. Ammattilaisille riitti töitä, eikä talviksi tarvinnut enää löytää muita tulonlähteitä. Parhaimmillaan rakennuksilla työskenteli lähes 200 000 palkansaajaa. Suuri työntekijämäärä näkyi myös tapaturmatilastoissa. Kuusikymmentäluvulla lähes 60 rakentajaa sai vuosittain surmansa työtapaturmissa. Nykyään luku on tippunut noin viiteen.
Koneet alkoivat yleistyä hitaasti mutta varmasti. Suomen ensimmäinen torninosturi oli saatu toimintaan kesällä 1953 Armas Puolimatkan rakennustyömaalla Turun Martinmäessä. Nosturi oli hankittu Saksasta, missä se oli toiminut satamanosturina pari vuosikymmentä. Kymmenessä vuodessa nosturien määrä kasvoi yli kahteen sataan. Koneiden myötä raskaat kuljetukset ja nostot helpottuivat. Kantajina ja apureina toimineita sekatyöläisiä tarvittiin yhä vähemmän. Uudet koneet ja menetelmät vaativat omat ammattilaisensa ja rakentajien ammattinimikkeiden määrä kasvoi.
Töihin opittiin vielä tekemisen kautta, pääasiassa vanhempien rakentajien opissa. Kuusikymmentäluvulla vain kymmenellä prosentilla Suomen aikuisväestöstä oli kansakoulua korkeampi koulutus. Koulun penkit eivät tuntuneet rakentajia kiinnostavan myöhemminkään: vielä 1990-luvun alussa noin joka kolmannella kirvesmiehellä oli ammatillinen tutkinto, muurareista vain hieman useammalla.
Euroopan vapaakauppajärjestö (EFTA) hyväksyi Suomen ulkojäseneksi vuonna 1961. Sen myötä suomalaisvalmistajia suojanneet suojatullimaksut poistuivat ja tavara kulki vapaammin jäsenmaiden välillä. Halpaa kattopeltiä virtasi taas Suomeen ja ennen suvereenisti hallinnut kattohuopa sai kilpailijan. Peltisepille riitti kysyntää. Myös tee-se-itse-miehet kiinnostuivat helposti kiinnitettävästä profiilipeltikatosta, kun vesikatonkin saattoi tehdä itse. Virheitä sattui ja ammattilaisen työ olisi tullut korjauksia halvemmaksi.
Ilmanvaihtoalan peltisepät olivat monitoimimiehiä, jotka tarpeen tullen tekivät kattopeltitöitä, sadevesikouruja ja syöksyputkia sekä ilmanvaihtokanavia. Esivalmistetut pyöreät kierresaumakanavat ja suorakaidekanavat vakio-osineen helpottivat ja nopeuttivat jo asennustyötä.
Rakentamisen nopeutuminen ja rakennusalan suuri kasvu helpotti asutuskeskuksia vaivannutta asuntopulaa. Uusia elementtikerrostaloja nousi 1960-luvulla ympäri Suomen. Betonisandwich-ulkoseinät syrjäyttivät muut rakennetyypit ja koneet valtasivat myös uusien talojen sisäpuolet. Korkeisiin taloihin tehtiin hissi jo rakennusvaiheessa. Elementtirakentamisen alkuaikoina rakenteiden laadussa oli merkittäviä puutteita, eivätkä betonipinnat miellyttäneet kaikkien kauneudentajua. Tuotantotekniikka määritteli asumista ja arkkitehtuuria.
Ympärivuotinen rakentaminen, teknologiset uudistukset, tietokoneiden käyttöönotto, betonielementtistandardi ja erilaiset yhteistoimintamallit aluerakentamisessa mahdollistivat 1960–1970-luvun hurjan rakentamisen. Tuolloin nousi yli puolet Suomen kerrostaloista.
Teksti: Jukka Kokkonen, kuva: Osmo Kanninen, Työväenmuseo Werstas