Rakentajan eväät 3/2024
Rakentaja-lehti 3.5.2024200 gramman roiskeläpät testissä: Onko klassikkostatus ansaittu?
Meillä kotona ei ollut pulaa ruoasta eikä kokkailutaidoista. Silti kaikki epäterveellisen stigmaa kantavat einekset olivat lasten herkkua. Muistan yhä, miten kristillisesti piskuinen einespizza piti puolittaa – muuten repesi raivo. Veljeni kaverit väittävät, että meillä frisbeet jaettiin vatupassilla.
Legendaa tai ei, ihmeellisintä on se, miten vähän genre on muuttunut sitten 1980-luvun. Samat brändit hallitsevat roiskeläppämarkkinaa. Alepassa, S-marketissa, Prismassa, K-kaupassa ja jopa Pasilan aseman Lidlissä hyllyt notkuvat saarioista ja atriaa. Nostalgian aalto humahtaa ylitseni.
Kokoerojakaan ei ole: testipizzat painavat 200 grammaa. Toinen yhteinen nimittäjä on pohjien tutun turvallinen kumimaisuus, joka kostuttaa nostalgiafanin silmäkulman. Onneksi kaiken tässä maailmassa ei tarvitse muuttua?
Atria Mozzarellapizza on valmistettu ”mozzarellasta, tomaatista ja pinaatista”. Vaikka mozzarella on juustomaailman neutraaleimpia, toivoisi lättyyn enemmän makua. Lisään aromisuolaa ja pippuria. Basilika nousee kivasti esiin, mutta mauttomat reunat jäävät lautaselle: on suorastaan maagista, miten ne ovat edelleen yhtä kumimaisia kuin 80-luvulla! 1 ½ minuuttia mikrossa jättää kiekon haaleaksi. Lisäminuutti, jota ennen raastan päälle Mustaleimaa, saa täytteen liian kuumaksi, muttei tee pohjaa maukkaammaksi.
Saarioisten tonnikalapizza hehkuttaa olevansa ”klassikko jo vuodesta 1981”. Jokseenkin noihin aikoihin meillä alettiin popsia – äidiltä salaa – sitä, vaikka mikro tuli kyökkiimme vasta vuosia myöhemmin. Toisin kuin edellisessä, tässä pääraaka-aine tuoksuu mikrosta tullessaan. Aromiin nähden ensimmäinen suupala on pettymys; tosin maku syvenee suussa hieman. Reunus näyttää tutun kelmeältä. Suolaus on kohdillaan, mutta muuten kalaräipäke tarvitsee hitusen chilijauhetta ja oreganoa. Plussaa omaa lapsuutta sivuavista takateksteistä.
Toinen klassikko, Atria Jauhelihapizza on ”juustosta, viljaporsaan-, naudan- ja broilerinlihasta” leivottu kiekko, jonka ulkonäkö ei juuri eroa saman valmistajan mozzapizzasta. Maku on harmoninen ja suolaus oiva. Mehevyyttäkin löytyy, koska rasvaa on hieman edeltäjiä enemmän. Tämä kiekko muuttaa myös lupaavasti väriä kypsyessään, mutta pohja on mauton lämpimänäkin. Mittelee silti testivoittajan tittelistä tonnikalapizzan kanssa.
Edellisen raaka-aineista sekä ”maissista ja paprikasta” tehty Atria Mexican Pizza on pizzoista tummin ja tuoksuvin – etenkin jos pitää halpistexmexiin liitetystä hikimäisestä mielikuvasta. Maku on tuoksuun nähden pettymys: mausteet ovat mukavasti pinnassa, mutta siihen se jää. Tällaisesta latinokiekosta olisin vatupassivuosina ollut onneni kukkuloilla.
Saarioisten Lätkäpizzassa lukee ”jauheliha & pekoni” ja ”klassikko”. Itselle uusi tuttavuus – ja ulkonäöltään testin vähiten houkuttava. Mikrosta tullessaan ylivoimaisesti tuoksuvin pizza, jossa on kivan savumaista vibaa. Jos tykkää pekonista, suolasta ja ronskista mausta, Lätkäpizza toimii. Elävöitän kurmee-kokemusta savupaprikajauheella ja kuivatuilla yrteillä, koska pizzan ulkonäkö muistuttaa liikaa vappupäivän rappukäytävää. Äijäpizzaa ilmaveivin vahtaajille.
Viiden kiekon testin jälkeen tekee mieli heittää pari-kolme lisäeuroa kehiin isompaan – ja maukkaampaan – pakastepizzaan.
Teksti ja kuva: Sanna Pöyry