”Tämmösiä me ollaan”
Rakentaja-lehti 3.2.2023Valokuvaaja Antti Kirves teki kirjan kaltaisistaan. Sivuilta kameraa ja maailmaa katselevat eri-ikäiset miehet, joista ei paljon puhuta. Yksinhuoltajafaijat.
Avaimenperässä luki keltaisin kohokirjaimin ”Maailman paras isä”. Rakentaja-lehteäkin avustava valokuvaaja Antti Kirves sai sen tyttäreltään vuosia sitten ja katseli sitä usein.
Virallinen yksinhuoltajuus ei sinänsä mullistanut Kirveen elämää, mutta pian sen jälkeen saatu avaimenperä liikutti häntä jollain muullakin tavalla kuin vain syvältä kouraisevan ihanana eleenä.
– Aloin funtsia, että mikä on tää jutska. Miksei meitä näy missään.
Meitä, eli yksin lapsiaan kasvattavia yh-faijoja. Kirves halusi esitellä tämän joukon ihmisiä, ilman sen kummempaa poliittista tai yhteiskunnallista taka-ajatusta ja turhaa määrittelyä. Muotokuvista ja teksteistä koostuva Maailman paras isä -teos alkoi hitaasti kehkeytyä.
Tilastoista selvisi ensin, että Suomessa on lapsiaan täysin yksin huoltavia isiä noin 17 000. Parin vuoden kuluttua heitä oli jo 19 000. Muuta tutkittua tietoa oli varsin niukasti.
Kirves pyöri verkossa ja somessa ja löysi yhdistyksiä ja kontakteja. Viidakkorumpu tuttavapiirissä johdatteli uusien yh-isien jäljille.
Kirves alkoi kiertää ympäri Suomea kuvaamassa ja haastattelemassa kaltaisiaan.
– Koin voimakasta yhteenkuuluvuutta. Menin ihan tuntemattomien ihmisten koteihin, ja 10 sekunnin kuluttua puhutaan jo tosi syvällisistä jutuista. Ollaan samalla viivalla ja aaltopituudella.
Kirja rakentuu valokuvista ja isien tarinoista, joita ei voi yhdistää toisiinsa. Anonymiteetti teksteissä oli tärkeää, jotta lasten ja joissain tapauksissa lasten toisten vanhempien yksityisyys säilyisi.
Isien yksinhuoltajuuden taustalla on erilaisia syitä. Tarinoita yhdistää yleensä se, että jotain poikkeuksellista on tapahtunut. Lapset määrätään erotilanteissa vain hyvin harvoin kokonaan isälle. Kun näin tapahtuu, liittyy siihen usein traumaattisia asioita, kuten lasten äidin vakavia päihde- ja mielenterveysongelmia, kuolema tai vaikka se, että äiti on vankilassa.
Kaikissa Kirveen kohtaamisissa yh-faijojen kanssa oli ”hirveästi jotain tuttua fiilistä”.
– Semmoista tiettyä periksiantamattomuutta on ehkä meissä kaikissa. Keskitytään olennaisiin juttuihin enemmän kuin finesseihin, hän miettii.
– Osalle yksinhuoltajuus on voinut tulla yhtäkkiä, ja hommat pitää ottaa haltuun heti. Arjen luovuus on se, mitä näiltä miehiltä kysytään.
Ydinperheajattelu ja koko perheen käsite on muutostilassa. Sellainen toive välittyy myös joistakin kirjan tarinoista:
[—-] päiväkodeissa isän yksinhuoltajuus oli plussaa. Mä sain anteeksi jos ei ollu kurahousuja vimpan päälle. Neuvolassa taas katsottiin pitkin nenää, että mitä toi tossa tekee ja missä lapsen äiti on. Siellä tuli semmonen fiilis, et me ei olla ihan samalla viivalla. Mutta yhteiskunta muuttuu. Ehkä meistä tulee tasa-arvoisempia.
Kirves toivoo, että alkuvuodesta myyntiin tuleva Maailman paras isä herättää sen selailijoissa tunteita, mutta hän sanoutuu irti kaikkinaisesta vastakkainasettelusta. Vaikka isien tarinoissa voi nousta esiin kokemukset ohitetuksi tulemisesta joissain arjen tilanteissa, Kirves ei tunne tarvetta politisoida kirjansa aihetta.
– Tää on ihan tämmöinen vaan, että morjens, me nyt ollaan tämmösiä, ihan tavallisia miehiä. Ei olla barrikadeille nousemassa.
Teksti: Sini Saaritsa, kuva: Antti Kirves