Takaisin

Ninan matkablogi osa 1/2 – Nepalin siirtotyöläiset

7.4.2022 BlogiKansainväliset asiat

Kirjoittaja Kirjoittaja

Nina Kreutzman on
Rakennusliiton kansainvälisten asioiden asiantuntija.

Nepalin pääkaupungissa, Kathmandussa, siistin ja rauhallisen oloisessa kaupunginosassa, asuu maalari Sushant Raya perheineen. Avointa käytävää, jyrkkiä portaita pitkin, nousemme varovasti hänen kotiinsa. Saamme kaikki istua hetken olohuoneessa, joka toimii myös kolmen aikuisen lapsen makuuhuoneena. Vanhemmilla on oma pienen pieni huone ja sen lisäksi asunnossa on keittiö sekä meidän mittapuumme mukaan aika alkeellinen käymälä.

Vanhin tytär, 25-vuotias Asmita, tuo meille isolla tarjottimella hedelmän palasia ja teetä. Hän on saanut hyvän koulutuksen, kuten nuoremmat sisaruksensa. Tämän on mahdollistanut isän yhdeksän vuoden työnteko Qatarissa, sieltä kotiin lähetetyt palkkarahat.

Meillä on tulkki, valokuvaaja ja pitkä lista kysymyksiä mukanamme. Haluamme tietää, miksi Sushantin tapaiset ihmiset päättävät lähteä kauas kotimaastaan, millaista heidän elämänsä on ollut ennen matkaa ja sen jälkeen, ja erityisesti sen, millaista se oli siellä kaukomailla.

Sushant ei ole ujo. Hän kertoo avoimesti kokemuksistaan. Palkka tuli ajoillaan ja muutenkin asiat sujuivat hänen kohdallaan melko hyvin. Hän on tyytyväisen oloinen, korostaa meille reippaan asenteen ja ammattitaidon merkitystä. Huonointa Qatarissa oli työntekijöiden majoitusolosuhteet. He asuivat leireissä, kaukana loisteliaasta Dohasta, jonne pääsi ainoastaan työnantajan järjestämillä kuljetuksilla, neljän aikoihin aamulla. Bussista ei kannattanut myöhästyä, se ei odottanut edes viittä minuuttia. Jos myöhästyi, ei päässyt sinä päivänä lainkaan hommiin ja työnantaja vähensi työpäivän palkan. Yhdeksän miestä nukkui yhdessä huoneessa. Koko porukka, monta kymmentä ihmistä, jakoi yhteiset pesu- ja ruoanvalmistustilat. Kun illalla päästiin takaisin, oli kiire ehtiä ensimmäisten joukossa pesulle ja kokkailemaan seuraavan päivän lounasta. Oikeastaan Qatarissa elämä koostui pelkästään työstä, kaikki muu oli vain siihen valmistautumista ja pitkiä, puuduttavia bussimatkoja työmaalle.

Sushant kertoo meille onneksi hyvän asian: rakentajien maailmanjärjestö BWI teki viranomaisten kanssa tarkastuskäynnin leirille, jossa hän asui. Sen jälkeen saatiin neljän hengen huoneet. Muistelen, että näistä majoituspaikoista on puhuttu paljon kansainvälisissä yhteyksissä, kauhisteltu tilannetta. On helpottavaa kuulla tästä konkreettisesta parannuksesta.

Sushant ei kuitenkaan lähtisi Qatariin uudestaan. Pudistelee päätään. Ikävä perhettä oli niin kova. Hän säälii vaimoaan, joka jäi yksin kolmen teini-ikäisen kanssa.

Seuraavana päivänä kokoonnumme kolmen nepalilaisen rakennusliiton yhteiseen toimistoon. Ystävällisyys ja vieraanvaraisuus on sydäntä lämmittävää, vaikka tunnelma on vähän jännittynyt. U-kirjaimen muotoisen pöydän ympärillä istuu 17 jäsentä. Jotkut heistä ovat jo kokeneita siirtotyöläisiä. Toiset vasta suunnittelevat lähtöä Qatariin tai johonkin muuhun Lähi-Idän maahan ja unelmoivat ennen kaikkea rahasta, sellaisesta palkasta, jota Nepalissa ei ikinä voi saada. He tarvitsevat työtä ja tulevaisuuden suunnitelmia. Kysymme taas samoja asioita: miksi lähteä, millaisia kokemuksia, millaisia odotuksia?

Konkarit painottavat ammattitaidon merkitystä, ihan kuten Sushantkin, ja kertovat nuoremmille, että on helpompi neuvotella työnantajan kanssa, kun on varmuus omasta arvosta. Muistuttavat, että asiat täytyy sopia hyvin jo ennen reissuun lähtöä, pitää olla kirjallinen työsopimus taskussa. Katson nuoria ja toivon todella, että he kuuntelevat.

Viimeisenä matkapäivänä pääsemme vielä vierailemaan isossa virastossa, josta ulkomaille lähtevät ihmiset hakevat työlupia. Olen käynyt siellä kerran aikaisemmin ja ihmetellyt väen paljoutta, tuhansia ihmisiä. Koronan aikana tehtiin digiloikka ja nyt vaadittavat dokumentit saa täytettyä netin kautta. Talo ammottaa tyhjänä, vain jokunen nuori mies kurvaa pihalle moottoripyörällä. Kerran täytyy käydä näyttäytymässä, jatkoluvan saa sen jälkeen kätevästi täydentämällä vanhaa hakemustaan. Laitoksen ulkopuolelle on ilmestynyt lukuisia pieniä liikkeitä, joissa tarjotaan mahdollisuutta skannata papereita ja otattaa passikuvia.

Laitoksen johtaja kertoo, kuinka Nepalissa halutaan edistää kansalaisten lähtemistä. Jopa 40 % bruttokansantuotteesta koostuu ulkomailta perheille lähetetystä rahasta. Johtaja puhuu meille innostuneena siirtotyöläisyyden molemminpuolisista hyödyistä, ymmärryksen lisääntymisestä, ammattitaidon karttumisesta, tutkimustuloksista. Kansalaisilla täytyy olla oikeus lähteä ulkomalille hommiin, niin se vaan on.

Myönnän, että neljän päivän matkan aikana on itselleni piirtynyt paljon moniulotteisempi kuva siirtotyöläisyydestä, kokonaisuudesta, työllisyystilanteesta, köyhyydestä, inhimillisistä tarpeista, ja toivostakin.

Tästä matkasta mieleeni jää kuitenkin päällimmäiseksi Asmitan katse, kun istuimme kahdestaan vanhempien pienen makuuhuoneen sängyllä ja hän kertoo minulle, millaista oli, kun isä lähti.