Jossain se raja menee

Viime aikoina olen useasti ajatellut sitä, missä se raja oikein menee: miten ja mitä työkaverille voi sanoa? Kuinka hyvin ja millaista huumoria kaverit tajuavat ja voisiko joku loukkaantua siitä, mitä sanon? Onko tavatessa annettava halaus ja lämmin hymy sopiva tapa vai tunteeko joku olonsa epämukavaksi siitä, että käteni koskettavat häntä?
Olemme pohtineet näitä asioita myös luottamushenkilöiden ja työsuojeluvaltuutettujen jatkokurssilla. Jokainen voi itse miettiä sitä, miten ruokatunnilla kerrotut kaksimieliset tai johonkin työkaveriin (yleensä poissaolevan) liittyvät jutut eivät välttämättä naurata kaikkia. Voimmeko me huomioida kaikki työkaverit ja vetää rajan johonkin? Jospa seuraavalla tauolla puhuisimmekin ihan muista jutuista. Vitsejä riittää kyllä ja välillä voisi vaikka kertoa siitä, kuinka on pystynyt nolaamaan itsensä aivan totaalisesti. Luulen, että niitä tarinoita riittää, ainakin minulla.
Meillä jokaisella on rajat, joita emme halua muiden ylittävän. Aikaisemmin en erikoisemmin välittänyt siitä, että minua kutsuttiin tytöksi. Nyt se tuntuukin aika kivalta, kun joku kutsuu keski-ikäistä rouvashenkilöä tytöksi kohteliaasti. Mutta en voisi kuvitella, että tytöttelyyn kuuluisi samalla sekä sukupuoleni että ammattitaitoni vähättelyä.
Tätä kuitenkin tapahtuu työmailla. Nuori, ammatillisen koulutuksen läpäissyt duunari voi kohdata vähättelyn ilmapiirin työmaallaan. Katsotaan, ettei hän välttämättä ymmärrä työnteon salaisuuksia ja pikkuniksejä ja tämän takia ei pääse tekemään vaativampia hommia. Tämä on todella surullista, koska kokeneiden ammattilaisten opit ja heidän hallitsema hiljainen tieto olisi loistavaa siirtää nuorelle sukupolvelle auttamalla ja eteenpäin opastamalla.
Rakennustyömaiden sosiaalitilat ovat myös hyvä esimerkki ajattelemattomuudesta. Aika monelta työmaalta puuttuvat kokonaan naisille tarkoitetut pukukopit ja saniteettitilat. Ja tämä on myös hiljaisesti hyväksyttyä työmaiden todellisuutta.
Todetaan, että no, voihan ne vaatteet vaihtaa jossain nurkassa ja käydä vessassa silloin, kun kundit eivät ole kopissa. Todella surkea esimerkki siitä, että hyväksymisen raja on joustanut väärästä paikasta. Lainmukaisten työolosuhteiden vaatiminen ja asian esiintuominen leimaavat työntekijän epämiellyttäväksi ja vaikeaksi tapaukseksi. Eikö tätä asiaa pidetä tärkeänä työmailla?
Käännetään asia toisin päin. Otetaan liian pieni sosiaalitila, jossa pukukoppeja ei ole tarpeeksi, likainen ruokapöytä notkuu kaappien keskellä. Pöydän ympärillä istuu 10 naista ja sisään pyyhältää mies, jonka pitäisi vaihtaa märät vaatteet pois. Vessaa ei tietenkään ole, eikä juoksevaa vettä. Kymmenen silmäparia seuraa miestä hänen riisuessaan likaisia vaatteita. Ehkäpä rouvat heittävät jonkun valitun kommentin miehen selkäkarvoista sekä takapuolen koosta. Miltä sinusta tuntuisi?
Miten olisi, jos otettaisiin nämä ongelmat ja niistä keskusteleminen työlistalle vuodelle 2018?

Tiina Nurmi-Kokko
sosiaalisihteeri