Yleissitovuuden poisto ei palvele ketään

RT:n työmarkkinajohtaja Kim Kaskiaron mukaan  urakanteon lisääminen työmailla paikallisen sopimisen muotona voisi johtaa molempia osapuolia hyödyttävään lopputulokseen.

Teksti: Johanna Hellsten
Kuva: Antti Kirves

Rakennusteollisuus RT:n pitkäaikaisen työmarkkinajohtaja Tapio Karin jäätyä eläkkeelle viime syksynä nimitettiin uudeksi työmarkkinajohtajaksi Kim Kaskiaro. Karin työparina monessa liemessä keitetty Kaskiaro oli veikkauksissa selkeä seuraaja; miehen ura RT:ssä on kestänyt jo vuodesta 1995 ja Kaskiaron kokemus lukuisista tes-neuvotteluista painoi varmasti vaakakupissa valintaa tehtäessä.
– Tulin ensimmäistä kertaa tähän taloon kesätöihin vuonna 1988. Toimin Työnantajain Yleisen Ryhmän lainopillisen asiamiehen sijaisena. Se oli ensimmäinen kosketukseni työmarkkinakenttään, Kaskiaro kertoo.
Sitä iloa ei kestänyt kovin montaa vuotta, sillä eri alojen työnantajista koostunut liitto hajosi. Sen jälkeen Kaskiaro jatkoi isänsä työtä pienen rakennusurakointiyrityksen puikoissa. Seuraava etappi vei hänet Helsingin kauppakamarin työmarkkinalakimieheksi ja lopulta vuonna 1995 Rakennusteollisuuden palvelukseen.
– Jotenkin saman tyyppistä polkua olen mennyt koko ajan.
Kaskiaro on työskennellyt RT:n työmarkkinosastolla, aluepäällikkönä, talonrakennuspuolen vastaava lakimiehenä ja viimeiseksi vuodesta 2007 asti Talonrakennusteollisuuden toimitusjohtajana. Siinä tehtävässä hän jatkaa edelleen rinnan työmarkkinavastuiden kanssa. Eikö siinä ole liikaa yhdelle miehelle?
– Karin tehtäväkenttään kuului paljon enemmän RT:n hallinnon pyörittämistä kuin minun tehtäviini nyt. Lisäksi minulla oli sopimustoimintaa jo Talonrakennusteollisuuden toimitusjohtajan työssä ainakin yksi kolmasosa. Toimimme Karin kanssa paljon työparina ja sparrasimme toinen toisiamme. Eli toki­ tässä on mietinnän paikka, miten mennään tästä eteenpäin.
Kaskiaron mukaan hän saa myös aiemmista vastuistaan hyvää pohjaa työmarkkinajohtajan työhön.
– Tunnen ehkä alan yrityksiä hiukan keskimääräistä paremmin. Osa on tullut matkan varrella hyvinkin tutuiksi.
Ala on muuttunut monella tapaa sinä aikana, jonka Kaskiaro on ollut RT:n palveluksessa.
– Ennen tuntui siltä, että oli enemmän aikaa, Kaski­aro sanoo.
Kaskiaron mukaan kiireen tuntu johtuu paljolti rakentamisprosessin monimutkaistumisesta.
– Prosessin hajanaisuus on lisääntynyt ja yhä harvemmassa alan yrityksessä on omia työsuhteisia työntekijöitä. Yhä enemmän ostetaan työsuoritteita. Eli työ tehdään yhtä pykälää kauempana meistä. Se on ollut vähän hankala juttu, sopimusten kannalta.

Tiedon kulusta tehokkuutta

Rakennusalalla on viime vuodet etsitty viisasten kiveä työn tehokkuuden nostoon. Miten Kaskiaro näkee tilanteen?
– Voimme laskea aika paljon toiveita sen varaan, miten paljon tiedonkulkua voidaan parantaa työmailla. Tekniikka on kehittynyt paljon. Tiedon pitää virrata vapaasti ja oikeaan aikaan oikeille henkilöille ja sen pitää olla sisällöltään oikeaa, Kaskiaro sanoo.
Kun tarvikkeita tulee työmaalle, olisi eduksi, että kuljettaja tietää milloin niiden pitää olla, missä niiden pitää olla ja minne ne on hyvä purkaa. Ja se joka niitä tarvitsee, tietää tulla oikeaan aikaan ulos.
– Se ei riitä, että vain työmaan johdolla on tieto, vaan sen pitää olla käytössä kaikilla ryhmillä, jotka ovat työmaalla. Kaikki pitää saada turvallisesti saman tiedon varaan. Totta ihmeessä se parantaa tehokkuutta, jos ei tarvitse odottaa turhaan tavaroita.
Tietomassojen järkevä käyttö liittyy myös viranomaistoimintaan. Kaskiaro toivoo, että viranomaiset hyödyntäisivät aidosti enemmän sitä dataa, jota työmaiden pitää lain mukaan luovuttaa viranomaisille.
– Työmaan tietojen hyödyntämisestä saataisiin varmasti viranomaispuolella enemmänkin ulos. Nyt niitä ei käytetä riittävän tehokkaasti valvonnassa ja esimerkiksi verotuksessa. Se turhauttaa työmailla, kun tietoa pitää tuottaa paljon, mutta ei tiedetä käyttääkö sitä kukaan. Minua nauratti, kun lehdissä uutisoitiin muutaman miljoonan rakennusalan rikosjutusta, että vuosisadan rikosjuttu.

Yleissitovat tessit alan etu

Työnteon kulttuuri ja yritysten tarpeet ovat Kaskiaron mukaan muuttuneet viime vuosikymmenen ­aikana.
– Nyt pitäisi miettiä sitä, että kun maailmaa muuttuu, miten perinteisiä työehtosopimuksia voitaisiin muuttaa. Työehtosopimukset muuttuvat hyvin hitaasti, lainsäädännöstä puhumattakaan, Kaskiaro sanoo.
– On kuitenkin selvää, että yleissitovuuden poistaminen ei hyödytä työntekijä- eikä työnantajajärjestöjä oikeasti. Kun pääurakoitsijat tekevät sopimuksia, yleissitovien työehtosopimusten perälauta on aina olemassa ja jos tulee ongelmia, on olemassa mekanismi, jolla ongelmat korjataan. Sehän on ihan älyttömän hyvä juttu. Jos joka työmaalla pitäisi sopia työntekijöiden kanssa kaikesta alusta asti, voi olla, että suoritusten kustannukset moninkertaistuisivat, Kaskiaro sanoo.
Paikallista sopimista pitäisi kuitenkin Kaskiaron mielestä selvästi lisätä.
– Seuraavan kerran työehdoista neuvotellaan alku­vuodesta 2020. Toivomme, että päästäisin sellaiseen ratkaisuun, joka hyödyttää kumpaakin osapuolta. Pitäisi ehkä päästä takaisin siihen, että tuotaisiin urakkatyön kaltaisia ratkaisuja suoritukseen. Tämä vaatii luottamusta osapuolten välille, Kaskiaro sanoo.
Kaskiaro arvelee, että olisi löydettävissä tasapaino ja reunaehdot sille, mikä hyödyttää yritystä ja mistä voitaisiin maksaa työntekijöille ekstraa. Työntekijänkin pitäisi voida nähdä, että niin päästäisiin hänelle edullisempaan lopputulokseen, kuin jatkamalla samalla tavalla kuin aina ennenkin.
– Nuorten ja kokemattomien rakennusmestarien voi toki olla vaikea käyttää urakkatyyppistä hinnoittelua. He eivät välttämättä tunne töiden sisältöä samalla tavalla kuin kokenut ammattityöntekijä, eikä tieto välttämättä kulje heidän suuntaansa. Se, mikä on ammattimiehelle itsestään selvää, ei ole sitä välttämättä mestarille. Molempien osapuolten osaamista pitäisi tässä parantaa.
Tässäkin törmätään ajanpuutteeseen.
– Olisi siis hyvä, että meillä olisi kokeilunhalua. Jos jokin toimii, sitä voi monistaa helposti muille työmaille ja jos se ei toimi, lopetetaan se.
Kaskiaron mielestä pitäisi yhdessä miettiä työn tekemistä ja työn teettämistä niin, että se olisi mielekästä, eikä byrokratiaa olisi liikaa.
– Joissakin yrityksissä pyritään ymmärtämään paikallinen sopiminen yrityksen direktio-oikeuden kautta eli ei sopimalla vaan määräämällä. Sitä se ei ole. Ja jotta voidaan oikeasti sopia, on molempien osapuolten ymmärrettävä sovittava asia riittävällä tarkkuudella.

Konkareita mestareiksi

Lehdissä kirjoitettiin koko viime vuosi siitä, että alan pahimpia pullonkauloja on ollut osaavien rakennusmestarien puute. Mitä sille olisi tehtävissä?
– Joissain kohdin on varmasti kapeikkoja. Koulutusmäärät ovat ihan riittäviä, mutta ongelma on siinä, että osa jättää rakennusmestarikoulutuksen kesken ja osa ei koskaan päädykään rakennusalalle. Sama ongelma koskee myös toisen asteen ammatillista koulutusta, Kaskiaro sanoo.
Helsingin seudulla, jossa töitä kyllä riittäisi, on huonoin valmistumisprosentti koko Suomessa.
– Ehkä kaupunkilaiset eivät ole oikein tottuneet tällaisiin töihin, kuten maaseudulla. He eivät näe rakennusalaa parhaana vaihtoehtona. Ongelmia on koetettu ratkaista työssäoppimisella ja muilla keinoin. Mutta jos ala ei kiinnosta, se ei vain kiinnosta.
Kaskiaron mukaan hyvä ensiapu on pitkän linjan ammattirakentajien muuntokouluttaminen työmaan johtotehtäviin.
– Jos tällainen henkilö ei esimerkiksi terveydentilansa takia pysty jatkamaan niitä kaikkien raskaimpia rakennustöitä ja hänellä on halua ja potentiaalia kouluttautua työnjohtajaksi, on se parasta mitä voi olla. Hänellä on jo olemassa oleva käytännön kokemus työmaalta.
Tärkeää on myös se, että yritykset ottavat riittävästi nuoria kesätöihin ja työmaille oppimaan.
– Tätä vaikeuttaa se, että rakennusalan yritysten omien työntekijöiden määrä ei tule kasvamaan. Kun otetaan kesätyöntekijöitä tai työssäoppijoita, sen pitää olla jotenkin järjellinen määrä suhteessa yrityksen omassa määräysvallassa olevien työntekijöiden määrään, Kaskiaro sanoo.
Pienemmillä yrityksillä voisi olla mahdollista ottaa enemmänkin nuoria työmaille, mutta kukaan ei tällä hetkellä oikein hallinnoi tilannetta.
– Pääurakoitsija voisi ehkä ohjata tätä järjestäytyneesti. Siellä pitäisi olla tietoa siitä, mitä töitä työmaalla on ja mihin nuoria voisi ohjata. Koska viimeistään siinä vaiheessa, kun taas tulee pula työntekijöistä, herätään siihen että olisi pitänyt. Pitää löytää joku yhteinen ratkaisu siihen, että saadaan suomalaisia ammattitekijöitä, joilla on alan koulutus. Jos he eivät pääse siihen ammattiin, on se tavatonta hukkaa.